— Jumala siunatkoon sinun hyvää sydäntäsi! sanoi täti. — Mutta täytyyhän tytön oppia järkeä. Käsitäthän sinä, mitä huomiota se herättäisi, jos kuultaisiin, että Otto von Holten istuu pitämässä seuraa Kankaanpään talousmamsselille…
Talousmamsseli! Niin, sitä se eilinen tyttö oli. Jota hän oli pitkin yötä ajatellut ja jonka kauneutta hän oli pitänyt niin hienona! Hän muisti äkkiä, että sillä oli suuret, karkeat kädet ja mustuneet kynnet. Se oli kuin olikin talousmamsseli! Hyi, jo häntä hävetti! Setä tuli vielä lisäksi siihen ja rupesi tekemään hänestä pilaa.
— Sitähän voitaisiin selittää miten hyvänsä, sanoi täti. — Ei, rakas
Otto, tule sinä vain meidän kanssamme.
— Leikkiähän se oli, selitti Otto pontevasti ja rupesi kovasti mielimään tupakkaa. Tähän saakka oli hän tupakoinut vain salaa, mutta nyt hän äkkiarvaamatta aivan julkisesti ja ujostelematta kysyi sedältä, saisiko hän mennä ottamaan sikaarin. Setä hymähti ja antoi suostumuksensa, häntä huvitti nähdä, että poika alkaa miehistyä.
Senjälkeen ei Otto vahingossakaan puuttunut puheisiin Lenin kanssa. Ja Leni tunsi, että koko sen illan onni on pyyhkäistävä pois mielestä niinkuin uni päivän tullen. Mutta on unia, joita ei saa pois päivälläkään, eikä Leni saanut tätä. Se kalvoi häntä ja kulutti kuin tauti. Jota enemmän muuria hänen ja Oton välille korotettiin, sitä kuumemmaksi hän kuumeni.
Kaiken talvea kutoi täti sukkia kummipojalleen. Hänen täytyi heikkojen silmiensä takia käyttää vaaleita lankoja, mutta kun silmikko putosi, niin täytyi Lenin tulla sitä nostamaan. Joskus kysyi armo Lenin mielipidettä sukkien raidottamisestakin. Pari kertaa lähetettiin Otolle laatikollinen leivoksia: pipari- ja sokerikakkuja, roonia, kanelileipiä ja mantelikiehkuroita — kaikkea, mistä tiedettiin Oton pitävän. Leni leipoi jokaiseen piparkakkusydämeen sydämensä ikävät ja surut ja toivoi koko mielensä hartaudella, että Otto nakerrellessaan leivoksia ehkä muistelisi häntäkin.
Mutta hänen sydämiään söi moni muukin kuin Ottoherra itse. Otto kutsui luokseen joukon iloisia poikia ja Kankaanpään herkuilla oli hyvä menekki. Päälle ryypättiin punssia. Pullot olivat kätketyt piironginlaatikkoon ja juomalasista tai pullonsuusta otti jokainen kulauksensa.
Samana keväänä piti Oton tulla ylioppilaaksi ja Kankaanpään herrasväki oli jo kauan miettinyt, miten tätä merkkitapausta olisi vietettävä. Vihdoin olivat he tulleet siihen johtopäätökseen, että he tarjoavat Otolle Kankaanpään aivan polkuhinnasta. Hehän ovat vanhoja ja kivulloisia ja vaikka pehtori olisikin kunnon mies, niin ei hänen silmänsä ole samanarvoinen kuin isännän silmä. Eihän heillä ole ketään likeisempää kuin Otto, hänhän on kuin heidän oma poikansa. Jos he nyt Kankaanpäästään luopuvatkin, niin jäähän heille vielä sittenkin tarpeeksi, ja jakakoot kaukaisemmat sukulaiset heidän kuoltuaan sen keskenään.
Kankaanpäähän toimitettiin puusepät ja maalarit ja muutaman viikon aikana kalkuteltiin aamusta iltaan vanhassa talossa. Kuinka nuori ylioppilas tuleekaan ilostumaan, kun hän tapaa kaikki niin uutena ja siistinä ja kun hän vielä lisäksi saa kuulla, että koko talo tulee hänen omakseen! Vanhukset iloitsivat jo edeltäkäsin niin sydämen pohjasta.
Leni pantiin kutomaan uusia mattoja hänen huoneensa lattialle. Hän ryhtyi työhönsä kiihkeästi ikäänkuin sillä ravitakseen mielensä nälkää ja päästäkseen Otto-herraa likemmä. Tavallaan se lohduttikin, sillä syntyihän hänen käsissään vaate, jota hänen jalkansa tulisivat koskettamaan. Oi, kuinka hän olisi suonut itse olevansa sen vaatteen sijassa, saavansa lyyhistyä vaikkapa maan tasalle… Oi, kuinka hänen oli ikävä, ikävä!