— Kuollahan meidän kaikkien pitää!

— Kunhan eivät kukkani kuolisi, kun joutuvat telineittenne päälle!

He nauroivat molemmat ja juttelivat lopputien oikein iloisesti ja tutunomaisesti. Kirkon ovesta he vielä astuivat yhdessä, mutta sitten erkani Leni naisten penkkeihin, nuorukainen miesten puolelle.

Parin päivän perästä tuli Kalle ruokatunnillaan tuomaan telineitä. Ne olivat kauniisti kirjaillut, ja kun Leni kysyi, mitä hän on velkaa, niin vastasi mies ettei mitään. Ja oikein hän loukkaantui, kun Leni vain olisi tahtonut maksaa.

Samana päivänä, jolloin korjaustyöt kartanossa loppuivat, läksi Leni kävelemään. Oli lämmin, valoisa ilta. Hiirenkorvat puhkeilivat ja lintuja ilakoi joka oksalla. Hän kokoili vuokkoja ja kissankäpäliä tien vierestä ja kulki kaihoihinsa vaipuneena. Otto-herran tulo likeni likenemistään.

Äkkiä huomasi hän miehen seisovan keskellä tietä, kädessään koppa, jossa oli höylä ja muita työkaluja. Mies asetti kopan pientareelle ja läheni Leniä hitain askelin, katse maahan luotuna.

Ensin Leni kavahti, mutta huomasi samassa, että sehän on se puuseppä.
Mies tervehti ja pysähtyi, mutta ei pitkään aikaan virkkanut sanaakaan.
Leni järjesteli kukkasiaan.

— Mikä teidän on? kysyi hän vihdoin. — Näytätte niin surulliselta.

— Minä vähän puhuisin mamsselille, kun ette suuttuisi.

— Mitä minä suuttuisin!