— Ehkä siksi, että olette mamsseli ja minä vain talonpoika.
— Puhukaa nyt vain! kehoitti Leni hiukan levottomana.
— Eihän sellaisia pitäisi puhua kuin vertaisilleen.
Hän jäi taas pitkäksi aikaa ääneti katsomaan eteensä ja hypistelemään petäjän kylkeä suurella kourallaan. Leni seurasi hänen temppujaan hämmästyneenä. Koko hänen silmänsä oli ainoana suuren teränä, josta milloin loisti levottomuus, milloin veitikkamainen huudahdus: mitä sinä, hyvä mies, nyt oikein tahdot? Nuori puuseppä ei sitä huomannut, hän oli hyvin tosissaan.
— Minä pyytäisin, pääsi häneltä vihdoin, — että mamsseli tulisi minun vaimokseni.
Leni oli purskahtamaisillaan nauruun, mutta pidättyi. Vai sitä se oli!
Oli hän ehkä sitä hiukan pelännyt.
— Mutta ettehän te ensinkään tunne minua, sanoi hän vihdoin jotakin sanoakseen.
— Jaa minäkö? Ei mamsseli tiedä, kuinka kauan minä olen teidän mutkiinne katsellut! Rippikouluakin käytiin yhteen aikaan, vaikka mamsseli kävi yksityisesti rovastin edessä. Ja kun juhannusaattopäivänä herrasväki kaikki oli kirkkoa koristamassa, olin minä kantamassa koivuja. Minä muistan mamsselin puvunkin ihan niinkuin tämänpäiväisen aamiaisen, muistan senkin, kun herrasväki sunnuntaina tuli kirkkoon ja mamsseli istui vaunuissa vastapäätä armoa ja patruunaa… Sitten kun suomalainen rippi jo oli ollut, jäin minä vielä kirkkoon ruotsalaiseen. Mamsseli niin itki, kun astuitte alttarille…
Leniä liikutti kuunnella miehen kömpelöjä sanoja. Vai oli siis ollut ihminen, joka kaikkina näinä vuosina oli kantanut häntä mielessään, kärsinyt, kuten hän itse Otto-herran takia! Se tuntui hyvältä, eikä Lenillä ollut sydäntä sanoa, ettei hän ollut nuorukaista edes huomannut.
— Taidan minäkin nyt muistaa teidät, puhui hän. — Mutta en minä tätä olisi odottanut!