— Mistäs mamsseli sitä. Ja enhän minä nyt heti tahdo vastausta. Lähden tästä matkalle. Jos sitten tulooni asti olisitte ehtinyt ajatella. Tai jos niinkuin aikaisemmin olisitte päättänyt, niin voisitte vain sanoa sisarelleni, joka on sen suutarin vaimona siellä punaisessa mökissä hautausmaan takana…
— Punaisessa mökissä hautausmaan takana, toisti Leni kuin unissaan, varmana siitä, ettei ikinä mene sitä sanaa viemään.
Mies puhui hänelle vielä pitkältä, puhui tyynellä äänellään, josta mielenliikutus, toivo ja epätoivo värähteli. Leni katseli häneen vilkkumatta, nyökäytti tuon tuostakin päätään tai hymyili, mutta ei hän kuunnellut miehen sanoja. Hänen ajatuksensa olivat ihan epämääräiset ja tietämättään kylvi hän toivoa nuoren miehen rintaan. Hyvästi jättäessä painoi hän silmänsä maahan, häneen koski, hänen kävi sääli.
Niin he erosivat. Leni luuli nähneensä hänet viimeisen kerran eikä häntä sen enempää ajatellut.
* * * * *
Otto-herra ei läpäissyt ylioppilastutkinnossa. Sitä mahdollisuutta ei kukaan ollut tullut ajatelleeksi ja se pani mielet kuohuksiin.
Patruuna suuttui.
— Pojalta ei puutu päätä, torui hän, — mutta se on laiska. Ei se nyt
Kankaanpäätä saa, minä vain en sille Kankaanpäätä anna!
— Mutta, yritti armo välittää, — jos hänelle nyt todella on tehty väärin. Tiedämmehän, miten persoonallisia opettajat voivat olla…
— Mitä syytä kenelläkään olisi häntä vainota. Se lurjus luulee voivansa meidän vanhojen päähän ajaa mitä palttua hyvänsä, mutta hän erehtyy. Minun silmäni ovat jo auenneet, minä en enää sokeasti usko häneen… Ja kirjeessä sitten ilmoittaa kaiken tämän. Olisi vain saanut tulla itse puhumaan… Ruotsiin, Ruotsiin sitä sitten lähdetään niinkuin karkulaiset ainakin.