— No mutta etkö ymmärrä, ettei hän uskalla tulla kotiin?
— Se on kurjaa, se on raukkamaista! Mutta millähän rahoilla hän aikoo Ruotsiin lähteä? Olisi hauska tietää. Veli hänelle ei lähetä rahoja, eikä hän niitä pyydä minulta.
— Mutta Erik, rivien välistä kyllä lukee pyynnön…
— En tahdo lukea mitään rivien välistä. Tulkoon suullisesti puhumaan tai kirjoittakoon edes suoraan. Rivien välistä lukekoot rakastuneet, ei se ole miesten kieltä. Ja miestä minä olen hänestä toivonut, mutta…
Vanhukset elivät siinä luulossa, että Otto sentään pian tulee kotiin, sillä millä hän Ruotsiin pääsee, kun he eivät ole lähettäneet hänelle rahaa. Mutta he suuresti erehtyivät, sillä kuinka ei Otto von Holten, jonka vuoden päästä piti tulla suurten omaisuuksien omistajaksi, olisi saanut irti rahaa miten paljon hyvänsä!
Hän läksi kuin läksikin Ruotsiin, tutustui sukulaisiinsa, piti hauskaa ja ilmoitti syksyllä Kankaanpäähän, että hän on päättänyt ruveta maanviljelijäksi. Hän seuraa täällä suurten kartanoiden maanviljelystä ja karjanhoitoa ja menee sitten maanviljelysopistoon.
— Näetkö nyt, riemuitsi rouva Liljefelt kyynelsilmin, — kuinka väärin häntä tuomitsit. Hän on sittenkin se, jota hänestä toivomme. Voi, miten väärin teimme hänelle!
— No niin, myönsi patruuna kaikin puolin hyvillään. — Mutta olisi hän silti voinut tulla ylioppilaaksikin.
Leni suri häntä kuin kuollutta, voimatta häntä unohtaa.
Kului vuosi. Oli syksy.