Vanhat herrasväet olivat lähteneet häihin naapuripitäjään. Syyshallat olivat jo alkaneet ja kukkalavat olivat yöksi peitetyt niinimatoilla ja havuilla. Aamulla oli Leni lähtenyt puutarhaan ottamaan pois peitteitä. Nurmi oli paksussa, hopeankarvaisessa kasteessa, teillä oli keltaisia lehtiä, tuuli alkoi herätä liikuttelemaan niitä. Päivä paistoi lämpöisesti ja kaikki kukat olivat säilyneet hallalta. Hän pisti resedanoksan napinläpeensä ja alkoi taitella astereita vaaseihin.
Äkkiä kuuli hän koiran haukuntaa ja rattaitten jyrinää pihasta, mutta ei malttanut lähteä katsomaan. Hetkisen perästä hän sentään kävi uteliaaksi, oikaisihe suoraksi ja alkoi kuulostella, kasvot kääntyneinä päärakennuksen pitkään ikkunariviin.
Salin keskimmäisen ikkunan uudinta työnnettiin syrjään ja ruudun taakse ilmaantuivat kasvot… Lenin sydän tuntui seisahtuvan ja koko ruumis kangistui, sillä hän luuli näkevänsä näyn: Otto-herran kasvot! Hän ei voinut liikkua paikalta, hän ei voinut ajatella sinne eikä tänne… Hetkisen perästä Otto-herra ilmielävänä kiersi rakennuksen nurkan ja lähestyi käytävää pitkin. Silloin karkasi veri Lenin poskille ja sydän alkoi sykkiä.
Otto-herra oli hienossa, kellertävän harmaassa puvussa, punainen kravatti kaulassa, päässä leveäreunainen, ruskea huopahattu. Hän oli kookas ja solakka, hiukset pikimustat ja lyhyiksi leikatut, parta suippeni leuan alle ja viiksien päät nousivat somasti pystyyn. Hänen silmissään oli sama epämääräisen ruskehtava väri kuin ennenkin. Muuten hän oli kovasti kaunistunut, miehistynyt ja… ja käynyt niin ulkomaalaisen näköiseksi.
Hän nosti hattuaan ja oli ojentamaisillaan kätensä, mutta kun huomasi Lenin käden multaiseksi, niin ei ojentanutkaan, vaan rupesi paikalla puhumaan. Puhui virallisella, vakavalla äänellä kuin herra palvelijalle ja kasvot olivat jääkylmät. Hänen äänensä kuullessaan kävi Leni kalpeaksi, tuntui siltä kuin viimeisetkin toiveet olisivat särkyneet. Tyynesti ja virallisesti vastasi hän herran kysymyksiin, kertoi, missä herrasväet olivat, ilmoitti Alhon herrasväkienkin olevan samoissa häissä ja kehoitti lähtemään perässä. Varmaan vielä ehtisi, hevosia oli kyllä joutilaina talossa… Herra sanoi olevansa väsyksissä ja pyysi laittamaan aamiaista.
Kuinka Leni olisikin suonut hänen lähtevän pois! Tuolle hänellä ei ollut mitään asiaa. Häntäkö hän oli itkenyt ja ikävöinyt? Mahdotonta, sillä tuohan on ventovieras mies… Jospa olisikin eikä kantaisi Otto-herran kasvoja ja puhuisi hänen äänellään!… oi, kun ei hän ikinä olisi palannut, että olisi saanut itkeä ja ikävöidä eheästi!… Lenistä tuntui entistä tyhjemmältä ja kolkommalta. Hän ei koko päivänä mennyt vieraan näkyviin, vaan lähetti palvelustytön tarjoamaan ruokia. Sentään hän ei voinut estää silmiään seuraamasta vierasta, kun tämä liikkui ulkona, eikä korviaan kuuntelemasta hänen askeleitaan ja ääntään. Kerran oli hän jo hiipimäisillään oven taakse kuuntelemaan, nukkuiko Otto-herra, mutta pelästyi omaa ajatustaan ja päätti entistä itsepintaisemmin pysyä hänestä, vieraasta miehestä, loitolla.
Mutta jota illemmaksi päivä painui, sitä levottomammaksi, raskaammaksi kävi hänen olonsa. Hänen oli niin kalvavan ikävä. Kunhan edes olisi ollut joku, jonka kaulaan olisi saanut heittäytyä itkemään. Mutta ei ollut ketään, piti vain painamistaan painaa kyynelvirtaa alas kurkkuun, ettei se pääsisi puhkeamaan nyyhkytykseksi.
Tuuli tyyntyi ja kuu nousi kirkkaana puoliskona taivaalle. Taivas oli syvän sininen ja kuulakka. Järvi oli liikkumaton ja kuollut, korkeat, kellastuneet rannat heijastuivat sen kalvoon kuin lasiin.
Lenin pitää taasen peittää lavat, sillä yöllä varmaan tulee halla.
Ah, kuinka hänen sielunsa isoo ja huulet janoavat! Sydän on täynnä kuin puu mahlajan aikana. Hän kuulee sen takovan, kuulee omat askelensa hiekkakäytävällä. Hänen ympärillään kohoavat satavuotiset puut, niiden varjoja juoksee hopeankarvaisella nurmella ja yli hiekkakäytävien, jotka kuunvalossa ovat kaamean näköiset kuin matalapohjaiset joet…