— Voi minua, voi minua!
Otto kietoo käsivarret hänen ympärilleen ja pusertuu häntä ihan likelle. He astuvat alas käytävää vierekkäin kuin olisivat yksi ihminen. Puut suhisevat hiljaa, kuu loistaa, koko maailma nukkuu.
Leniä alkaa värisyttää, hän kulkee kuin pyörryksissä. Se toinen on hehkuva ja kuuma ja vie yhä eteenpäin, kohti vettä. Laiturin kyljessä on valkoinen vene, joka kertautuu järven kalvoon. Siellä näkyy syvä taivaskin ja kuu…
Äkkiä he erkanevat tiestä, eivät astukaan veneelle, vaan metsään, suurten puitten alle…
Lenille tulee hätä. Hän aavistaa jotakin hirmuista ja rumaa. Pois, pois tästä kauhistuksen paikasta! Mutta hän ei enää pääse. Hän voihkii, hän itkee ja rukoilee… Koira kartanolla alkaa haukkua. Hän kuulee sen kuin hukkuva pelastuksen huudon rannalta ja vaipuu samassa veden alle, kadottaa tahtonsa ja tajuntansa…
III
Pelonsekaisen jännittyneenä ja epäluuloisena Liena kohtaa jokaisen vieraan, sillä voihan se tuoda tietoja kirkonkylästä. Hän pelkää Kalleakin, kun Kalle palaa kirkkoretkiltään.
Tavallisesti ovat uutiset pikkuasioita, joita ei laisinkaan olisi kannattanut pelätä: Kankaanpään herrasväki on ollut sairaana; joku palvelijoista on mennyt naimisiin ja kartanossa on pidetty häät. Tuuli on kaatanut suuren puun puutarhasta. Alhon rouvalla on taas pieni, niitä syntyy siellä yhtä tiheään kuin täällä Pimeässäpirtissä… Alhon patruunasta on aina paljon uutisia. Se syöttää väelleen silakoita, jotka ovat viiden vuoden vanhoja, ja juottaa armollaan ruiskahvia. Palvelijat vaihtuvat siltä ihan joka kuukausi, kuka sillä rupeaisi olemaan, joka ei anna työtäkään työmiehilleen! Kankaanpään armo on tavallisesti pannut Kallen mukaan tuomisia lapsille. Siellä on hiivaleipää ja vehnäkorppuja, joskus koreapaperinen konvehti tai orehtia. Lapset mainitsevatkin armoa sadun hyvänä haltiana, joka hyville lapsille aina lähettää tuliaisia, ja odottavat isää kotiin malttamattomina. Kun hän vihdoin on päässyt pirttiin, käy hänen ympärillään kihinä ja kähinä. Kukaan ei ehdi huomata Lienan levottomuutta.
— Nyt se tulee, nyt se tulee! ajattelee hän ja sydän takoo kuuluvasti. Mutta tavallisesti ei tule mitään vaarallista. Hän rauhoittuu, lakkaa pelkäämästä ja kuvittelee vaaran jo ainiaaksi menneen. Silloin saattaa joku yht'äkkiä, hitaalla, rauhallisella äänellä mainita Otto-herran nimeä.
Kuuluu yhä olevan siellä Ruotsissa, vai missä kaukana lieneekään. Oli kirjoittanut itsellään olevan morsiamen ja lähettänyt sen kuvan. Ja se oli ollut paljain kauloin ja käsivarsin ja niin hepenissä, että ihan kuin keisarillisten kuvat. Hyvin rikkaan sanovat olevan ja Otto-herra kuuluu jäävän sinne sen suurille kartanoille kotivävyksi.