Veri tyrkkäytyy Lienan kasvoille, hän painuu puhaltamaan pataansa ja vastaa sieltä:
— Paljonkos minä sitä näin. Koulussahan se aina oli… Kerran heristeli kepillä kerjäläisiä kyökistä, kerran sitoi kiven armon vanhan kissan kaulaan ja kiusasi sitä järvessä. Ja ainahan se taas ajoi hevoset niin pahasti, ettei niistä sitten enää ollut mihinkään. Ei taida vain senkään luonnossa olla kehumista.
— Johan minä sanoin, ärähtää vaari, — että sudet on susia ja Holtit on Holtteja. Jo tästä muutto tuli, jos vain Holtit haltijoiksi joutui.
— Jaa, jaa, vai muutto! puhelee Kalle ja katselee kummissaan isäänsä. — Vai pitäisikö minun lähteä toista korpea rakentamaan ja jättää tämä mustalaisten kortteeriksi! Hyvä teidän on sanoa, mutta kuka minut tänne korpeen käski, kuka?
Kallen jokainen sana vihloo Lienan mieltä kuin veitsi. Oi, voi, kun saisikin sen lepytetyksi! Jäähän hän tännekin, eihän hän tahdo pois… Kalle ei suutu paljon koskaan ja nyt hän on oikein kiukuissaan. Oi, voi, kun kulkee noin levottomana pitkin pihaa, katselee rakennuksia kuin varas. Niin, kaikki ne ovat sen rakentamia, ei ole ihme, ettei tee mieli heittää vieraille…
Äkkiä Kalle astuu sisään ja seisahtuu vaimonsa eteen.
— Sinäkö lähdet vai minä? kysyy hän tiukasti.
Liena ei uskalla katsoa häntä silmiin eikä hän tiedä mitä vastaisi. Hän vapisee niin, ettei kauha tahdo pysyä käsissä.
— Ehkä sinä sittenkin toimitat asiat paremmin, jos itse menet, vastaa hän vihdoin hiljaa.
Sanaa sanomatta Kalle menee ulos, valjastaa hevosen, sitoo sen aitaan ja lähtee aittaan muuttamaan vaatteita.