— Ethän ilman päivällistä lähde? kysyy Liena arasti.
Kalle tulee tupaan, haukkaisee kiireesti eikä puhu sanaakaan. Liena valmistaa eväskontin hänen viereensä pöydänkulmalle.
Hetken perästä kolisevat rattaat kivisellä kujalla ja Liena huomaa eväskontin unohtuneen tupaan… Vai tahallaanko heitti? Oliko tosiaan niin vihoissaan?… Hän koppaisee sen pöydältä ja lähtee juoksemaan perässä lapset kintereillä. Heistä on hauskaa juosta kilpaa äidin kanssa ja he huutavat ja ilakoivat. Puna poskilla Liena saa kiinni Kallen. Liena ojentaa hänelle unohtuneen kontin ja katsoo häneen rukoilevasti. Kalle ei sano mitään, mutta Liena huomaa pahimman puuskan jo menneen ohi, sillä lapsillehan hän jo hymyilee.
Hän katoaa metsään, mutta kauan kuuluu vielä rattaitten kolina kivisellä tiellä. Liena kuuntelee sitä pihaportilla ja hänen on paha olla. Hän on loukannut Kallea, ei olisi pitänyt kehoittaa muuttamaan Pimeästäpirtistä. Eihän hän sitä ilokseen tehnyt, tulisihan hänenkin ikävä tätä korpea… Mutta asua Otto-herran maalla, olla riippuvaisena hänen armostaan, joutua ehkä näkemään häntä. Yhä vielä kuuluu tieltä rattaiden röyke. Kalle-raukka!
Toiset lapset leikkivät jo iloisesti pihassa, mutta pikku Hanni istuu miettiväisenä tuvassa kehdon ääressä. Hän kääntää äitiin syvät, mustansiniset silmänsä, jotka ovat kuin vanhalla ihmisellä, ja kysyy hiljaa ja varovaisesti:
— Mamma, mitä on tapahtunut?
Äiti koettaa selittää asiat niin luonnollisesti, yksinkertaisesti ja välinpitämättömästi kuin suinkin, mutta Hanni kyllä huomaa, että siihen jää jotakin, jota ei sanota hänelle, ja hänen silmänsä pysyvät kaiken päivää syvinä ja surullisena niinkuin kehittyneellä ihmisellä, joka miettii elämän ongelmoita.
Kallea ei kuulu kotiin seuraavana päivänä. Vasta illallahan Liena häntä oikeastaan odottaakin. Vaari lämmittää saunan ja keitto seisoo yöhön asti hiilloksessa. Mutta Kallea ei kuulu.
Liena käy levottomaksi. Jos jotakin on tapahtunut, jos on sattunut sairastumaan. Vaari vastaa siihen kiukkuisesti, että mitä turhia, mutta Liena huomaa hänenkin seisoskelevan veräjällä kuulostamassa, eivätkö kivet tiellä jo kolise… Entä jollei Kalle palaakaan, jos hän matkalla on saanut tietää…
— Hyvä Jumala, ole minulle armollinen, vaikeroi Liena itsekseen, rintojaan pidellen. — Mitäpä jos astuisi Kallen eteen ja paljastaisi kaikki! Sitten ei enää olisi tätä ainaista pelkoa. Kalle varmaan antaisi anteeksi. Mutta jollei antaisi? Vaari voisi suuttua niin, että surmaisi. Ja Hannin, viattoman lapsen he hylkäisivät ja työntäisivät maantielle ihmisten jalkoihin…