— Sinun pitää päästä, sinun pitää päästä, lausuu Liena hiljaa ja huoaten.
IV
Pimeässäpirtissä oli paistettu ensimmäiset uutisleivät ja kun Hanni illansuussa läksi metsään lehmien hakuun, otti hän mukaansa palasen uutisleipää. Siinä oli vielä ruohon karva ja haju ja Hannista tuntui hauskalta haistella ja maistella sitä.
Oli satanut koko päivän. Puitten lehvät riippuivat rentoina, tuon tuostakin pudotellen maahan raskaita vesipisaroita. Siellä täällä näkyi jo jokin keltaisempi puu. Sammalet olivat kukassa, mehevimmillään. Paikoitellen kasvoi kirjavia kärpässieniä ja puolat punoittivat. Kulkiessaan karjapolkua puiden alatse sai Hanni vähän väliä vettä niskaansa. Oikein kumahti hiljaisessa iltailmassa, kun oksat päästivät hartioiltaan raskaat vesitaakkansa. Siellä täällä olivat pilvet jo revenneet ja repaleiden alta paistoi kirkas taivas.
Hanni nousee kalliolle, työntää huivin oikean korvansa päältä, kuulostelee ja huutelee. Metsä hänen edessään on kuin järvestä nostettu. Pilvien hajotessa alkaa tuulikin käydä ja aurinko pujahtaa esiin, jääden suurena tähtenä paistamaan maan ja taivaankannen rajoilla. Keltaiset puut käyvät kullankarvaisiksi, jostakin kaukaa, peninkulman takaa kiiluu auringonlaskussa ikkunaruutu…
Äkkiä rasahtaa metsässä ikäänkuin metso olisi kahahtanut lentoon. Hanni hakee sitä päänsä päältä, mutta ei näe mitään. Samassa kahahtaa maasta päin ja pensaikosta syöksähtää esiin koira… Outo eläin näillä mailla ja Hanni sekä pelästyy että ilostuu. Se on sileäpintainen jäniskoira ja antaa ystävällisesti silittää itseään.
Äkkiä viilähtää ilmassa vihellys ja sen tiensä häviää koira.
Hanni jää hämmästyneenä paikoilleen. Ensin havahtuu hänessä ajatus, että jos se olikin vain tyhjä näky, mutta eihän hän koskaan ennen ole "liikoja" nähnyt. Tai jos se olikin joku metsän elävä, mutta ei ne ole ennen tulleet silityttämään selkiään… Koira se oli ja isäntä sitä vihelsi luokseen. Mutta kuka on isäntä, voisiko olla joku kylästä? Mutta tuskinpa niillä olisi noin hoikkamahaisia koiria… Hänen sydämensä alkaa lyödä täynnä uteliaisuutta ja odotusta.
Samassa ilmestyy metsästä aukean laitaan kaksi miestä, pyssyt selässä. Toinen on iso ja musta, toinen hoikka ja nuori. Se iso on puettu harmaaseen takkiin, jonka hihansuissa on vihreää kangasta ja edessä kiiltäviä nappeja. Molempien saappaat ulottuvat polvien yläpuolelle. Hanni katselee heitä piiloutuneena puun taakse ja jota likemmä he tulevat sitä kiihkeämmin lyö hänen sydämensä. Ne ovat hienoja herroja, mahtavat olla kirkonkyläläisiä!
Samassa nostaa se nuori päätään, huomaa kalliolla ihmisen ja molemmat herrat alkavat huutaa häntä alas sieltä. He ovat kulkeneet eksyksissä, sade on heitä valellut, he ovat jo kironneet koko metsästysretken ja käyvät hyvilleen, kun vihdoinkin saavat käsiinsä ihmisolennon.