— Vuoden päästä! Vai pitää minun vielä kitua täällä vuosi, kokonainen talvi!
Hannin äänessä on sellainen katkeruus, että äitiä hirvittää. Nyt itkee hänkin, irroittaa kätensä Hannin ympäriltä ja jättää hänet yksin.
Hänen täytyy siis päästä! Mitä pikemmin sitä parempi. Nuoren halua maailmalle ei mikään pidätä, hänen täytyy saada katsella elämää silmiin…
Mikä tulee itse asiassa olemaan pikku Hannin kohtalo? Piiaksi ei häntä ole totutettu, eikä hän siksi kelpaa. Herrasnaiset eivät tule tunnustamaan häntä vertaisekseen. Hän on siltä väliltä. Kuten äitikin. Hänet olisi ehkä säälimättä pitänyt panna pellolle ja riiheen raatamaan. Mutta äiti raatoi mieluummin itse. Hanni oli aina niin hentoa tekoa…
— Valaise, Jumala, minun ymmärrykseni, rukoilee Liena hiljaa itsekseen.
Hänestä tuntuu siltä kuin hänen lapsensa edessä olisi musta tulevaisuus, täynnä vaaroja, jotka hiipivät vastaan joka mutkasta. Hän on tuntenut tätä Hannin syntymästä asti eikä hänellä ole ollut voimaa rukoilla Jumalaa korjaamaan lasta ikimajoihinsa. Hän on tuntenut sen mustan, läpitunkemattoman välttämättömyyden likenemistään likenevän — sen jonkin, josta hän ei tiedä, mitä se oikeastaan on, mutta jota hän pelkää ja josta hän on varma. Hän on koettanut sitä karttaa, panna vastaan, puolustaa lastaan. Mutta ei näy auttavan! Se tulee, se tulee… Jumala, valaise ymmärrystä, opeta, mitä tulee tehdä!
Silloin sipsuttelee joku hänen rinnalleen ja Hanni karkaa hänen kaulaansa, itkien, katuen, anteeksi pyytäen.
— Mamma, kuiskaa hän ruotsiksi, — Hanni on niin häijy ja ilkeä. Sinä olet aina niin hyvä ja rakastavainen. Anna anteeksi Hannille! Ei, älä anna! Lyö Hannia, mamma, minä pyydän sinua, minä ansaitsen sen… Älä katso minuun noin hellästi, älä anna anteeksi, lyö minua…
— Voi lapseni, kun sinä ymmärtäisit luottaa mammaan! Täällä sydänmaassa on meidän paras olla.
— Minä tiedän, mamma. Mutta minua vetää niin pois…