— Rakas lapseni, kuinka sinä puhut sillä lailla! Vaari rakastaa sinua ja toivoo parastasi, niinkuin me kaikki muutkin. Älä tahdo pois täältä rauhallisesta kodistasi, sitä kadut vielä elämässäsi. Kenellä on sellainen koti kuin sinulla, kaikki sinua rakastavat, sinulla ei ole mitään puutetta…
— Saisipa vaikka olla puutettakin, vaikkapa nälkää ja vilua, kunhan…
— Mitä, lapseni, haluaisit?
— En tiedä itsekään… Jotakin muuta kuin mitä täällä on…
Hanni purskahtaa itkemään niin raivoisasti ja toivottomasti, että äiti pelkää hänen sairastuvan. Hän itkee niin, että ruumis vapisee, hän ei tahdo ottaa vastaan äidin lohdutusta, hän työntää häntä pois luotaan ja pyytää, että annettaisiin hänen olla. Vihdoin saa äiti hänet syliinsä ja viihdyttelee kuin sairasta.
— Muistatko, Hanni, kuiskaa hän hänelle, — prinsessa Mirandaa, joka jätti loistavat salinsa ja…
— Hän oli tyhmä! Minä ainakaan en tekisi sillä lailla!
— Et tiedä, mitä puhut, lapsi. Et ole koettanut elämää.
— En. Ja sitä minä juuri tahdonkin. Äiti, päästä minut pois täältä, päästä, jos vähänkin rakastat. Muuten minä jonakin yönä karkaan… Niin, niin, saatte nähdä…
— Mutta vuoden päästähän sinä pääset rippikouluun…