— Tule tänne, Hanni, sanoo äiti hätäisesti ja ankarasti.
Hanni ei uskalla olla tottelematta. Mutta hän lähtee hymyillen ja veitikkamaisesti vilkaisten herroihin, ikään kuin olisi liitossa heidän kanssaan.
— Mitä sinä nyt noin olet laittanut itsesi! Tiedäthän, että sinun pitää mennä lypsämään. Ovatko lehmät kaikki kotona?
Hannia harmittaa äidin puhe. Se on niin tinkimättömän kiivasta ja käskevää, ettei hän ymmärrä… Sellaiseen ei hän ole tottunut.
— Isä käski palvelemaan herroja ja enhän minä kehdannut riihirääsyissä…
— Isä käski!… Kyllä minä hoidan heidät. Hoida sinä lehmät, se työ sopii paremmin sinulle.
Hannin mielessä on katkera vastaus, mutta hän ei lausu sitä. Tekee vain sen päätöksen, että hän uhallakin menee herrojen luo. Hän oli äsken tyhmä kun huusi. Hänellä ei ollut mitään hätää, mitään ei olisi tapahtunut…
Liena tuntee kamalaa pelkoa, hän sadattelee isää, joka antaa Hannille sellaisia käskyjä. Kun voisikin täksi päiväksi ja täksi yöksi kytkeä tytön kahleisiin. Auta, hyvä Jumala, niiden ohi!
Jäniksenpaisti on valmista ja hänen pitää alkaa kattaa pöytää.
— Se on hempeimmillään, vasta puhjennut! puhelevat herrat keskenään ja kääntyvät sitten emännän puoleen: — mihin se tyttö meni?