— Älä helkkarissa! vastaa Kalle. — Ei ole mitään sanottu.
— Ovat unohtaneet. Eihän luontokappaleita tuolla lailla…
Vaari lähtee ääneti porstuaan ja irroittaa muitta mutkitta koirat.
Ne liehuttavat häntiään ja nuolevat kiitollisina hänen kättään.
Hetkisen nuuhistelevat pihamaalla, mutta sitten hajoavat metsään, eikä
aikaakaan, kun niiden haukunta kuuluu haasta.
Siunatkoon, kuinka Kalle säikähtää! Mitä nyt herrat sanovat, kun tulevat? Kyllä ne nyt niin suuttuvat, että… Pois tästä on meneminen, jättäminen kaikki tyynni… Ja vaari vain nauraa eikä Lienakaan valita miehensä mukana. Jo loppuu Kallen kärsivällisyys.
— Kyllä teidän kelpaa pilkata, mutta ette ymmärrä, mitä on rakentaa koti korpeen ja heittää se, jos herra suuttuu. Mutta minäpä en heitä, minä nöyrryn, minä rukoilen ennen kuin lähden.
Vähitellen astuvat herratkin ulos kamarista. He huomaavat paikalla, että koirat ovat poissa. Kuka saakeli ne on päästänyt irti!
Patruuna ja Björkell joutuvat vimmoihinsa. Tällainen ihana aamu ja nuo aasit pilaavat sen päästämällä koirat irti.
— Patruuna on hyvä ja antaa anteeksi, pyytää Kalle, lakki kourassa. —
Ne olivat tehneet tänne vähän pahaa siivoa…
— No mitä sitten. Sopii akan pestä.
— Johan se pesi… Ja emmehän me sitä valitakaan, emme me olisi päästäneet niitä. Kas, se oli se minun vanha isäni. Se on vähän sekaisin päästään.