Patruuna käy tarkkaavaiseksi ja kysyy tyynemmin:
— Asuuko se täällä sinun luonasi? Onko se vanha ukko?
— Kyllä, kyllä, patruuna. Se on käynyt vähän vanhuudenhöperöksi viime aikoina…
Aa, se on siis se yöllinen aave! Mielipuoli! Patruuna naurahtaa, viskaa pyssyn olalleen ja lähtee Björkellin kanssa metsälle.
Muut eivät malta vielä lähteä. Lassi pyytelee emännältä kahvia, Berg menee rantaan ihailemaan luontoa ja Wahlberg ajaa partaansa — se hieno mies ei metsästysretkelläkään malta esiintyä ajamattomana! Kyösti Åkerfelt liikkuu kalpeana, silmät turvonneina, hyvin häpeissään. Berg kehoittaa häntä uimaan, mutta Kyöstistä tuntuu vesi niin kylmältä, ettei hän uskalla. Kun vanha herra Wahlberg vihdoin, kammattuna ja peseytyneenä tulee tupaan, tervehtii hän ystävällisesti emäntää ja lapsia. Hän ei osaa sanaakaan suomea, mutta hän ottaa kummallekin polvelleen pienen pellavapään, näyttää heille kelloaan ja saa heidät erinomaisesti viihtymään. Lienan tekisi mieli jutella hänen kanssaan, hän näyttää niin miellyttävältä ja hyvältä… Mutta eihän tässä nyt ehdikään. On laitettava aamiaista ja siistittävä kamari.
Hänen puhtoinen, kaunis kamarinsa! Permanto ja matot ovat täynnä veritahroja, saappaan- ja käpälienjälkiä, likööritahroja, paperossinpäitä, sylkeä… Kun saisikin sisunsa hillityksi, niin ettei halkeaisi!
Tunnin kuluttua palaavat herrat metsästä, reippaina ja hyvällä tuulella. Kummallakin on jänis, eivätkä he tarpeeksi osaa ylistää näitä metsästysmaita.
Aamiaispöytä on katettu kuistille, jonne päivä lempeästi paistaa. Aamu on mitä ihanin, ilma kirkas, nurmi vielä kasteen vallassa ja järvi peilityven. Tämä torppa pitäisi oikeastaan ottaa kartanon haltuun, jotta syksyisin saisi oleskella täällä.
Jänis oli todella hyvin paistettu — Minette-tädin kyökkitaitoa! Ryyppy täytyy ottaa kahvikupeista ja juomalaseista ja sitä ottaessa laulavat herrat. Wahlberg, seisoen tuolilla, johtaa juhlallisesti kuin ainakin kapellimestari.
— Mutta missä Berg on? Ho-op!