— Eikö jo mennä metsälle, huudahtaa patruuna äreästi. — Koirat ajavat väsyksiin.
Soutajat saavat käskyn jäädä odottamaan, kunnes torpan naisväki on pannut eväät koppaan. Sitten heidän pitää soutaa Syvälahteen ja siellä odottaa herroja.
Kalle on kuin kivettyneenä jäänyt seisomaan kaapilleen, kontrahti kädessä. Isommat lapset ovat ääneti, nuorin puhua songertaa kätkyessä. Liena liikkuu askareissaan hehkuvin poskin…
Nyt, nyt se on tehtävä! sanoo ääni hänen sisässään. Nyt on aika tullut, nyt on mentävä hänen eteensä ja huudettava koko maailman kuullen: minä olen se nainen, jota sinä kerran kuutamoisena iltana Kankaanpäässä sanoit rakastavasi, jonka sinä poljit allesi sammalmättäälle… Joko muistat…! Ja sen illan lapsi, se on tuo Hanni… Vieläkö tekee mielesi koputella sen aitanovea! Tämä Pimeänpirtin Kalle meidät pelasti häpeästä ja vei tänne korpeen… Vieläkö tekee mielesi tulla tänne metsästysretkelle, vieläkö häätää ulos meitä!… Ja Lienan tätä puhettaan ajatellessa paisuu hänen povensa ja hän nauraa niin katkerasti, että kyynelet pursuvat silmiin…
Ei, ei, ei! Hän ei saa sitä tehdä! Mitä sanoisi vaari ja Kalle, mitä tulisi Hannista! Pitää vaieta, pitää painaa suu lukkoon ja sydän kiinni.
— Mitä täällä on tapahtunut? kysäisee vanha Wahlberg tupaan astuessaan ja unohtaa hämmästyksestä koko suomalaisen sanavarastonsa. Sydämellinen ilme kasvoissa ojentaa hän Kallelle kätensä, silittelee lasten päitä ja pistää Lienan kouraan hopearahan.
— Mitä tämä oikein merkitsee?
— Lienee tullut jokin riita Holtenin kanssa. No, setä, näytä nyt, että osaat, mitä sinulle opetimme.
Kallea rohkaisee vanhan herran ystävällisyys. Se on varmaan hyvä mies, se varmaan tahtoo auttaa häntä.
— Eikö herroissa ole yhtään lakimiestä? virkkaa hän Lindströmille ja Kyöstille, koskei vanha herra näy osaavan suomea. — Kun minun kontrahdissani sanotaan, että kymmenen vuotta saan asua tässä, kun minä tyhjään korpeen olen tämän torpan rakentanut ja patruuna sanoo, että hän koska tahansa voi ajaa minut maantielle ja kun hän jo antoikin ylössanoman…