Hän ojentaa paperia Lindströmille. Se on kellastunut paperi ja toisen sivun alareunassa on Liljefelt vanhuksen käsialaa.
— En minä nyt voi mitään, vastaa Lindström virallisella äänellä. — Minä olen nyt lomalla. Syksyllä alkaa taas kova työ. Jos tässä nyt rupeaisin selvittelemään kaikkien torpparien riitoja ja asioita, niin ei minulla koskaan olisi levon aikaa.
— Kyllähän minä sen ymmärrän. Mutta jos nyt kuitenkin… Jos te satutte olemaan lakimiehiä…
— Satunpa kuin satunkin. Tulkaa vain käräjille, niin tavataan…
— Tuleeko herra oikein tänne meille istumaan käräjiä? kysäisee Kalle kyyristyen nöyrempään asentoon.
— Sittenpähän nähdään. Hyvästi nyt!
Kaivolla saunan luona tapaavat herrat Hannin. Hän on arkivaatteissa ja häntä hävettää niin, että hän aikoo karata, mutta patruuna menee ystävällisesti luo ja puhuttelee hymyillen:
— Eikö täällä Pimeässäpirtissä tule ikävä olla, sinä nätti likka? Eikö tekisi mieli kirkonkylään? Tule sinä sinne Kankaanpäähän, armo tarvitsee sisäpiikaa…
Veri karkaa Hannin poskille eikä hän uskalla nostaa katsettaan. Toisella kädellään kiinnittää hän röijynsä ylintä nappia ja sitaisee toisella hiuksia otsaltaan. Sydän lyö niin, varmaan näkyy kankaan läpi.
— Tyttö on todellakin herttainen! myöntää Björkellkin, joka seisoo kappaleen matkan päässä.