— Täss' on sinulle, Hanni, lausuu patruuna, pistäen rahakappaletta kouraan ja vieden kätensä silittämään poskea.
Samassa kilahtaa ruutu ja saunanikkunaan ilmestyy harmaahapsinen, kellertäväihoinen pää. Hannilta putoaa raha. Kädet silmillä, itku kurkussa lähtee hän juoksemaan rantaan päin.
— Hyvästi, Hanni, huudahtaa patruuna nauraen hänen jälkeensä.
Mutta äijän huulilta tulvii kauheita sanoja. Patruuna ei tahdo niitä kuulla. Björkell sen sijaan sekä katselee että kuuntelee.
— Usko pois, lausuu hän Otto-herralle heidän astellessaan piennarta pitkin hakaa kohti, — se mies ei ole mielipuoli! Varo sitä miestä!
Pimeäänpirttiin jää painostava mieliala.
Mistä se patruuna oikeastaan suuttui? Ei olisi pitänyt niitä koiria päästää irti. Olisi pitänyt vartioida sitä isää… Voi, voi, voi, jo tästä nyt tuli miero eteen!
Vaari on riuhtaissut itsensä irti ja haavoittanut kätensä ruutua rikkoessaan. Nyt etsii hän Hannia, tähystelee tuvasta, aitasta. Rantaan se meni, sieltä vilkkuukin huivi. Niin, niin, ei auta enää pakeneminen, jo tulee tuomio… Vaari astuu häntä kohti rivakasti kuin nuorukainen. Hanni seisoo hiekalla, katsellen ulapalle, liikkumattomana. Vaari tarttuu hänen käsivarteensa ja pusertaa sitä kovasti. Sihisten lähtee hänen kurkustaan kysymys:
— Joko tiedät, vieläkö paratiisin käärme lähenee ihmistä kahdella jalalla?
Hanni iskee häneen säihkyvät silmänsä, riistäytyy irti ja huutaa loukkaantuneena: