Mutta vuoteen jalkopohjissa seisoo vaari ankarana kuin se Jumalan enkeli, joka ajoi Aatamin ja Eevan paratiisin yrttitarhasta. Hän ei räpäytä silmiään, huulet ovat lujasti koossa ja katse tuijottaa ankarasti Hanniin. Hänellä ei ole ainoaakaan lohdutuksen sanaa sairaalle lapselle.
— Tyttö-raukka, pääsee häneltä vihdoin kolkosti, hiljaa kuin unessa, — sinulla on perkele!
Hanni lakkaa paikalla itkemästä, kääntää pois kasvonsa ja pidättelee nyyhkytyksiään. Hän ei pitkiin aikoihin uskalla katsoa ylös, sillä hän kuvittelee vaarin yhä seisovan vuoteen ääressä. Vihdoin tirkistää hän salaa sormiensa lomitse, joita on pitänyt silmillään, ja kun huomaa äidin olevan yksin, kuiskaa:
— Mamma, se oli vaari, joka pisti!
— Eihän lapseni, hymyilee äiti, onnellisena siitä, että Hanni tointuu, — ei kukaan ole pistänyt mamman omaa Hannia. Mamma antaa Hannille sokeripalan. Hanni on nyt hiljaa siinä, kunnes mamma palaa.
Hänen pitää jättää Hanni, sillä lehmät ovat lypsettävät.
Liena on erehtynyt luullessaan, että hän yksin kärsii sieluntuskia Pimeänpirtin torpassa. Vaari on toinen, jonka mielestä rauha tuon tuostakin pakenee.
Hän on kulkenut saunaan ja istuu lavitsalla, pää käsien varassa.
— Jumala, Jumala, ääntelee hän itsekseen, — kiivas Jumala, mistä hän on oppinut lastukiehkuroita sillä lailla kiertelemään ranteittensa ympäri? Mistä vikuroimaan päätä kallelle, mistä puhumaan silmillään, mistä itkemään kuin hullu? Jumala, Jumala, sisareni henki elää siinä lapsessa! Lapsi raukka, käärme on tuleva luoksesi moninaisissa muodoissa!!
Saunassa on tikua, vaari huomaa, että täällä pyörtyy, jollei siirry raikkaaseen ilmaan. Hän lähtee siis, kulkien seinää myöten, asettuu kynnykselle, ottaa kouraansa lunta ja vie otsalleen. Tuulen kohina kuuluu ikäänkuin etäältä. Hiillos riutuu, lunta sataa suurina hiutaleina… Kirjava keto kesällä, ihmisikä kirjavampi!!