Tuntuu niin oudolta, mustalta, pyörryttävältä. On kuin hänen ympärillään olisi pimeä äärettömyys ja hän itse, istuen jonkun hirveän pedon sylissä, kiitäisi eteenpäin, kiitäisi sellaisella vauhdilla, että jos jotakin pudottaa ja samassa kaipaa sitä, niin jo on menty satoja penikulmia ja pudotettu esine on niiden takana.
Hänen sydämensä tuntuu niin suurelta ja kipeältä. Käärme on siihen pistänyt, sen myrkky siellä syö. Kunhan ei tästä tulisi kuolema…!
Samassa kuuluu koiran haukku, se likenee likenemistään. He ovat siis vielä täällä, voivat tulla, voivat löytää, voivat viedä.
Hanni karkaa ylös ja rientää kiireesti kotiin. Häntä peloittaa, hän ei enää saa rauhaa missään.
Kotipihalta kuuluu valitus ja parku. Lapset riippuvat aitaa vastaan veräjän suulla, itkevät ja huutavat. Yhteen ääneen alkavat he sitten kertoa Hannille, että herrojen koirat ovat tappaneet karitsan, heidän korean, valkoisen karitsansa. Se raukka oli juossut pakoon, ja koiraroikale perässä kieli pitkällään suusta. Ei se huolinut kiellosta. Karitsa oli määkäissyt ja juossut vimmatusti, mutta sitten kompastui ojaan ja koira sai kiinni ja repi suuren haavan kurkkuun. Hetkisen se vielä eli, mutta sitten oikaisi siihen suoraksi… Ja taas alkaa itku ja valitus.
— Minä en heitä tätä, ähisee Kalle. — Minä menen vanhan patruunan puheille, minä käyn kaikki oikeudet.
— Rauha meiltä sittenkin on mennyt, huokaa Liena kalpeana, piirteet tylsinä.
— Voi karitsaa, meidän valkoista karitsaamme! itkevät lapset.
VI
Kankaanpäässä oli metsästysinto jonkin aikaa levännyt. Oli syöty jäniksiä väsyksiin asti, suuret määrät oli pitänyt lähettää tuttaville ja osa oli sittenkin pahentunut käsiin.