Totta on Matti nytkin puhunut, säpäleinä ovat uudet verkot.
— Mikä perkele tämän on tehnyt? Paha periköönkin sen ihmisen, huutaa patruuna. — Matti, minä annan viisikymmentä markkaa sille miehelle, joka saa selville pahantekijän. Ota kiinni se, Matti! Tai ehkä sinä sittenkin tiedät? Koeta ajatella! Mutta jos sinä olet liitossa sen kanssa, taivas sinua silloin varjelkoon…!
Matti on niin peloissaan, että vapisee. Patruuna jättää hänet nuottatalaaseen ja palaa sisään. Avarassa eteisessä istuu jo suuri joukko miehiä odottamassa häntä, sillä kymmenestä yhteentoista on patruunan vastaanottotunti. Miehet nousevat seisomaan ja kumartavat syvään. Jokainen huomaa, että patruuna on huonolla tuulella, ja tuntee, että olisi paras jättää asia toiseen kertaan, mutta ei käy poiskaan lähteminen, kun kerran on tullut.
— Käykää sisään, yksi kerrallaan, huutaa patruuna työhuoneestaan.
Miehet tuuppivat toisiaan, kukaan ei tahtoisi lähteä ensin. Vihdoin nousee vanhanpuoleinen mies, kulkee odotushuoneen läpi ja pysähtyy kirjoitushuoneen ovensuuhun.
— Mitä olisi asiaa? kysyy patruuna, tarkastellen pyssyä, joka on pöydällä hänen edessään.
— Minulla olisi vain sellaista asiaa, että kun sotkivat kartanon hevoset toissapäivänä meidän laihopeltomme…
— Laita aita korjatuksi. En minä muuta voi sanoa.
— Kyllä aita on hyvä, mutta kartanon hevosissa on pari sellaista aitomusta, ettei niitä mikään aita pitele, se nuori musta ja se liinaharja…
— Peijakas! virkkaa patruuna kohottaen kivääriä. — Vai luulet sinä, että minä rupean maksamaan, jos kartanon hevoset oman huolimattomuutesi takia syövät laihosi. Ei siitä mitään lähde! Jos sinua huvittaa pitää aita rikki, niin pidä vain.