Eteisen ovi avautuu ja vastaanottohuoneeseen, joka on kirjoitushuoneen edessä, astuu Matti, Kankaanpään kalamies, nöyrästi kumartaen, lakki kourassa.
— Noo, Matti, huutaa patruuna häntä vastaan, — mitä sinä tahdot?
Tiedätkö, joko pehtori on lähettänyt hevosia kaupunkiin herroja vastaan?
— Jo näkyi lähettäneen, virkkaa Matti levottomana, — mutta minä tulin puhumaan patruunalle sitä että… että kun tänä aamuna tulin verkkotalaalle, niin oli kolme niistä uusista verkoista vallan risoina.
Matti on peloissaan, sillä patruuna on käskenyt hoitaa uusia kalanpyydyksiä kuin silmäterää. Patruuna ei aluksi näy käsittävän, mitä on tapahtunut.
— Mitä sinä sanot, mies! kysyy hän jättäen koiran ja tullen eteiseen.
— Uudet verkot ri… rikki?
— Niin hyvä patruuna. Lukko oli rikottu talaasta ja kolme niistä uusista verkoista ihan ruumenina.
— Kuka sen on tehnyt? ärähtää patruuna.
— En ymmärrä, hyvä patruuna.
— Sinä ymmärrät, sinun pitää ymmärtää, tai saat palkastasi maksaa jokikisen silmän…
Patruuna koppaa lakkinsa ja lähtee juoksujalkaa rantaan, Matti kintereillä. Ei häntä harmita vahinko, sillä saahan uusia verkkoja Norjasta ja oikeastaan on hän jo koko kalastukseen kyllästynyt — mutta tämä ilkityö! Eikä tämä ole ensimmäinen. Aluskunta niskoittelee kaikin mahdollisin keinoin. Lukemattomien hökkelien ämmät ja miesroikaleet ovat suuttuneet siitä, että hän on antanut heille käskyn korjata pois kamppeensa ennen toukokuun ensi päivää, koska hän tahtoo puhdistaa peltonsa rumentavista hökkeleistä. He koettavat kostaa. Milloin tavataan Kankaanpään hevosen reidessä syvä haava, milloin ovat ajokalut liiterissä rikotut. Eräänä yönä, kun patruuna tuli kotiin, oli mäen alle keskelle tietä kannettu suuri kivi. Siinä olisi voinut käydä hyvinkin hullusti.