— Leikkiä minä lasken, min gosse, kymmenen on taivaan laissa pykälää ja kuudes niistä on tärkein. Sano sinä rovastille, että hän tarkasti selittää sinulle sen käskyn.
— Sitähän minäkin, kirkastuu Janne, — että kymmenen käskyä… Kuudes käsky: "ei sinun pidä"… niin, niin, jo minä nyt sen muistan. "Mitä se on, vastaus meidän pitää…"
— Meidän pitää, keskeyttää hänet patruuna, jäljitellen hänen yksitoikkoista ääntään, — pelkäämän kaikkia tyttöjä, sekä niitä jotka ovat kihlatuita että niitä jotka ovat naituja. Jos sinä näet korean tytön tulevan vastaasi tiellä, niin mene pakoon pikemmin kuin kärmettä…
Janne katselee häntä täynnä hämmästystä. Mitähän katkismusta tuo mahtaa olla? Joko ei patruuna osaa oikeaa katkismusta tai on herroilla toinen katkismus kuin talonpojilla.
Patruuna nauraa täyttä kurkkua.
— Kuule, Janne, minä nimitän sinut hovinarrikseni. Tiedätkös, mikä virka se on?
— En.
— Se on kunniavirka, joka annetaan vain sellaisille lystille pojille kuin sinä olet.
Janne nostaa herraansa kohti vakavat kasvonsa eikä taaskaan ymmärrä, mitä patruuna tarkoittaa.
— Käskikös patruuna mitään? kysyy hän ja jää odottamaan vastausta, mutta patruuna vain silittää koiraansa, joka makaa nojatuolissa kirjoituspöydän luona. Sillä on kiiltävät, kirjavat korvat, patruuna vetelee niitä sormiensa välissä ja puhelee sille ruotsia.