— Sattui olemaan samaa asiaa kuin teillä ja kun näin, ettei se puhumisesta parantunut… Kävivät herrat siellä meillä päin metsästysretkillä ja koirat tappoivat lampaan… Jo minä kerran ennenkin kävin täällä sen asian takia, mutta ei ollut patruuna silloin kotona…
— Vai, vai sillä lailla. Vai jo ne herrat nyt ovat löytäneet sinne
Pimeänpirtin kankaalle asti…
— Jo ovat, huokaa Kalle. — Missähänpäin ne vanhat herrasväet nyt ovat, kun piharakennuksen ikkunat ovat paljaina.
— Jo ne ovat poissa Kankaanpäästä. Armo rupesi potemaan jo siinä heinänteon aikaan ja täällä käytettiin lääkäreitäkin, muttei tullut apua. Pari viikkoa sitten läksivät Helsinkiin, viemään sairashuoneelle. Kyllä minä vain siinä uskossa olen, että surusta se sairastui. Rumasti kuului nuori armo kohdelleen…
— Jaa, jaa, vai näin minä ne viimeisen kerran, kun täällä tuonnoin kävin, valittaa Kalle. — Niin sanoi patruuna silloin, ettei hän voi minua auttaa, kehoitti lakiin turvaamaan.
— Olisi tainnut olla tärkeääkin asiaa?
Kalle selitti huolensa ja hänen kasvonsa olivat synkässä pilvessä.
— Sopisihan sentään koettaa lähteä oikeuteen, puheli toinen miehistä, — koska kerran kontrahti on vanhan patruunan allekirjoittama. Mutta ne herrassyötingit ovat kaikki tämän nuoren ystäviä. Kyllä ne voivat sen asian kumoonkin ajaa. Olisipa edes istumassa vanha tuomari itse. Se on kelpo mies!
Sillaikaa istui Hanni rattailla odottamassa isäänsä. Isä oli viemässä häntä rippikouluun.
Vaikea oli ero ollut Pimeästäpirtistä, äiti oli itkenyt katketakseen ja pyytänyt ja varoitellut. Hanni oli myöskin itkenyt. Mutta kun tultiin Suurenkuusen mäelle, missä isä kertoi miehen ennen muinoin tulleen mestatuksi, niin oli Hannin sydän alkanut sykkiä ja koko sydänmaa oli unohtunut. Suurenkuusen mäelle näkyi kirkonkylä.