Hän oli nähnyt sen sateisina sunnuntaipäivinä pari vuotta sitten. Nyt oli kirkas, miltei kesäisen lämmin päivä. Koreasti vihannoivat laihopellot kynnettyjen sarkojen rinnalla, ja niityille oli päästetty karjaa. Valkeina patsaina nousivat savut mökkien piipuista. Koivulehdosta, joka oli melkein paljaaksi varissut, yleni kirkon risti. Etempänä kohosi Alhon oluttehtaan tiilipiippu. Suurten peltojen päässä näkyi vanha metsä ja sen takaa pilkotti rakennuksia — siellä oli Kankaanpää.
Hanni alkoi järjestää pukuaan, otti pois suuren villahuivin, jonka äiti oli köyttänyt hartioitten ympäri ja sitoi päähuivia paremmin. Kuinka hänen sydämensä sykki! Se asia häntä eniten huolestutti, että oli pitänyt luvata äidille, ettei mene Kankaanpäähän käymään, jolleivät vanhat herrasväet käske. Palvelukseen ei saa mennä millään ehdolla, vaikka luvattaisiin kuinka hyvä palkka. Teki mieli nähdä Kankaanpää likeltä, kun siitä niin paljon oli kuullut puhuttavan. Mitähän äiti oikein tarkoitti sillä kiellolla?
Ajettiin alas mäkeä ja tultiin kylään. Kauppapuodin portailta karkasi musta koirarellu, joka oli käydä vallan hevosen jalkoihin kiinni. Aitaan sidottuina seisoi pari hevosta. Mökit olivat tiessä kiinni, pieniä, harmaita töllejä. Jonkin ikkunapielet olivat maalatut ja jonkin ruudun takaa näkyi kukkasia. Pihamaat olivat likaisena liejuna ja puuta tai pensaikkoa näkyi hyvin harvassa. Tuossa juosta reksutteli lapsi, paljasjaloin, paita pahainen yllä, tuossa tuli akka kaatamaan ulos likavettä.
Portit kirkkomaahan olivat auki ja kaksi miestä nosti mustaa arkkua rattailta. Kalle pysäytti hevosen ja, nähdessään että heidän oli vaikea tulla toimeen, astui rattailta heitä auttamaan. Sitten ajettiin pihlajakujaan, joka johti Kankaanpäähän.
Taivas oli heleänsininen ja pihlajat täynnä marjoja. Tilhet parveilivat pilvinä terttujen ympärillä. Itse pihlajat olivat vanhoja, rungot jo sammaltuneita.
Portin pielessä kasvoi kaksi suurta, mustanpuhuvaa kuusta, jotka kohisivat synkästi. Kas vain, äiti kun oli kuvannut Mirandan linnan ihan Kankaanpään näköiseksi! Hannin suonissa tykki oudosti ja poskia alkoi kuumentaa. Pihamaan nurmikot olivat vihannat ja tiet peitetty hienolla, vaalealla hiekalla, joka kasteen jäljeltä vielä oli kosteaa.
— Tuota rakennusta, selittää Kalle tyttärelleen, — olen minäkin aikoinani ollut tekemässä. Siitä on nyt kohta parikymmentä vuotta. Silloin odotettiin Otto-herraa kotiin Helsingistä. Tuo rappu rakennettiin juuri silloin ja pantiin koko rakennus keltaiseen maaliin.
Koiraparvi karkaa vastaan ja haukkuu vimmatusti.
— Niin, senkin sudet, puhuu Kalle niille, astuu rattailta ja panee hevosen kiinni tallin luo.
Hanni jää rattaille istumaan, silmät auki, korvat auki, sydän selkosen selällään.