Hän kuulee kyntömiesten ääniä pellolta ja rautakytkyinten kalinaa navetasta. Piiat kulkevat kaivolle, helmat nostettuina polviin asti, ja nauravat. Nuori, pulska mies nostaa heille vettä saaviin ja virkkaa:
— Tottahan tänä iltana taas tanssitaan?
— Minä vain en tule tanssimaan samoihin tansseihin sinun kanssasi.
Johan siinä maineensa pilaa.
— Kenenkäs maine tässä on pilaamista vailla?
— Häpeä!
Tyttö sieppaa huivin päästään ja antaa sillä poikaa korville vesisaavin yli. Poika uhkaa kaataa koko vintallisen hänen päällensä. He nauraa kikattavat kaikki kolme. Samassa astuu vanhan rakennuksen portaille nuori herra, valkoinen olkihattu päässä, suussa paperossi. Hanni hytkähtää ja odottaa tuntevansa hänet joksikin niistä herroista, jotka syksyllä kävivät Pimeässäpirtissä, mutta tämä ei ole heitä. Hän seisoo siinä hyvän aikaa mietteissään, toinen käsi vyötäisillä, ja alkaa vihdoin hymyillä.
Häntä vastaan astuu pihasta nuori neiti, hiukset kiharoina ympäri pään, ruumis keskikohdalta kapeana kuin ampiaisella, rinnat korkeina, vyöllä pitsireunainen esiliina… Kunhan ei vain olisi armo itse! Se nauraa, pitää kättä taskussaan ja menee sen nuoren herran kanssa porstuaan. Siellä se ottaa sikarin taskustaan ja antaa sen herralle. Nyt vuorostaan koppaa herra tytön syliinsä ja suutelee häntä… Hannin poskia alkaa polttaa ja kuumat ovat tytönkin posket, kun se palaa porstuasta… Samassa joku puhuttelee nuorta herraa "rekorsmestariksi".
Ihmisiä kulkee edestakaisin. Mikä on herran, mikä rengin näköinen. Kukaan ei huomaa Hannia. Hänestä alkaa jo tuntua yksinäiseltä ja kolkolta, kun isäkin niin viipyy.
— Tahtooko hevosesi vettä? kysäisee joku tallin ovelta, ja kun Hanni kääntää päätään, näkee hän sen iloisen, nuoren miehen seisovan vieressään, vesisankonen kädessä. Hanni punastuu ja vastaa ujosti, että ehkä joisi, jos tarjoaisi.
Hevosen on jano ja sen juodessa kyselee puhelias mies: