Ovessa navetanparvella seisoo verevä nuori nainen, olkikupo selässä. Hänen tukkansa on nupussa päälaella ja otsan ympärillä piipottaa oienneita kiharoita. Alhaalla seisoo vanha akka, syli täynnä koivuvihtoja. Hänen vaatteensa ovat risaiset, jalassa kopposet. Nämä naiset ovat joutuneet riitaan.
— Älä sinä sieltä tulekaan, taikka saat korvillesi! huutaa akka.
— Mutta patruuna kehui minun hyvin hieroneen ja käski tänäänkin lämmittää saunan.
— Paljonko se sinulle antoi juomarahaa?
— No, ei ole kehumista, viisikolmatta penniä.
— Sen sinä valehtelet! Se on antanut sinulle kokonaisen markan, muuten et noin tuppaisikaan…
— Enkä valehtele! Oli siinä selässä siitä hinnasta hieromista. Ette te vanha ihminen olisi jaksanutkaan…
— Kyllä minä sen selän tunnen paremmin kuin sinä. Pienestä pojasta olen patruunan kylvettänyt ja kylvetän niin kauan kuin elän.
Nuori nainen lähenee varovasti olkitaakkoineen, vanha älmentää, joka hetki valmiina karkaamaan hänen niskaansa.
— Älkää nyt surko, koettelee nuori nainen lohduttaa, — tässä tulee taas paljon herroja. Ainahan ne suoraan metsästä karkaavat saunaan. Meille tulee työtä molemmille.