— Kovin olette käynyt raihnaan näköiseksi. Kunhan ette pian kuolisi, päättelee Kalle.
— Kun korjaisikin Jumala pois näkemästä tätä uutta komentoa…
Ja nyt alkaa sekä ukko että hänen akkansa keventää sydäntään Kallelle, joka täydestä sydämestään yhtyy heidän voivotuksiinsa. Hanni istuu ikkunan alla tuolilla, puettuna uuteen, vihreään villahameeseen, joka on hänen omasta kutomastaan kankaasta tehty, paksu villahuivi hartioilla. Puolella korvalla ja puolella silmällä seuraa hän sitä, mitä huoneessa tapahtuu, mutta koko hänen mielensä riippuu kiinni siinä, kuka kävelee ikkunan ohi, mitä tytöt tekevät navetassa, joko Nyymanni palaa ja ennen kaikkea, vieläkö armo on puutarhassa ja eikö hän tule käymään tästä ohi.
Hänen tekisi mieli kysyä, onko ehkä niitä samoja herroja, jotka syksyllä kävivät Pimeässäpirtissä, nyt täällä kartanossa? Tai ehkä ne ovat ne, joita odotetaan. Kuinkahan varsinkin sen nuoren Kyösti-herran on? Se oli niin kaunis ja kohtelias. Sitä hänen aina täytyy ajatella ja jos hän sulhasta itselleen kuvittelee, niin se on aina Kyösti-herran näköinen. Se oli varmaankin hyvä ihminen, ei tehnyt eikä tahtonut tehdä kenellekään pahaa. Jos saisikin hänet nähdä! Jos edes tietäisi, että hän on tänne tulossa! Mutta ei uskalla kysyä, ne ovat kaikki niin vihoissaan herroille.
Ilma huoneessa on kuuma ja ummehtunut. Nuoralle uunin päälle on ripustettu paksuja, likaisia sukkia kuivamaan. Veri nousee päähän ja päätä alkaa särkeä… Kun pääsisikin ulos raittiiseen ilmaan. Mutta isä viipyy kauan ja Rönperi tarjoaa hänelle vielä ennen lähtöä norrikupit.
Sitten kävivät he vielä useissa mökeissä. Joka paikassa moitittiin herrasväkeä. Onneksi olivat kaikki asunnot maantien laidassa. Hanni istuutui aina ikkunan ääreen ja silmäili ulos. Hän toivoi salaisesti, että herrasväet ajaisivat ohitse.
Ei heitä kuulunut koko lauantaina, mutta sunnuntaina, juuri ennen jumalanpalvelusta, kun Hanni ja hänen isänsä seisoivat kellotapulin nurkalla puhelemassa suntion vaimon, Salmiskan kanssa, kulki hyminä läpi koko ihmisjoukon, että siellä ne taas ajelevat.
He istuivat keveissä, kaksipyöräisissä kärryissä, joitten korit oli tehty oljenkarvaisesta kudoksesta, likasuojukset sivuilla kuin mitkäkin siivet. Patruuna itse oli ohjaksissa, vihreä sulkahattu päässä. Armo istui rinnalla harmaissa vaatteissa, höyhenistä tehty röyhelö kaulassa, ja harmaassa, pehmeässä hatussa pitkä, valkoinen sulka, joka hyppi ja heilui. Koko hattulaitos oli vain ikään kuin viskattu pörröisten hiusten päälle, mutta siinä se sentään pysyi eikä lähtenyt lentoon. Hevonen oli hiirenkarvainen, hyvin hassun näköinen, häntä ja harja leikatut kuin milläkin leikkikalulla. Kovaa kyytiä mentiin, tuulispäänä vain. Saivat katsoa ihmiset eteensä, etteivät jääneet alle.
Menevät herroja vastaan, kuuluvat odottavan kaupungista, tiesi joku kertoa.
Mutta pikkuinen poika, joka äitinsä kanssa oli matkalla kirkkoon, läksikin heidät nähdessään juoksemaan takaisin, ehti portille ja avasi sen, ja hänelle viskasi armo omasta kädestään hopearahan. Kun poika sitten tuli kirkolle äitinsä rinnalla, kerääntyivät kaikki häneltä kysymään, miten se oli tapahtunut, ja poika näytti ylpeänä saalistaan ja kertoi pikkuvanhan viisaudella, että armon kädet olivat sellaista vaaleanharmaata nahkaa, "vallan kuin meidän Mirrin käpälät, vaan ettei ollut karvoja".