Salmiska vallankin päästi ilmoille pahaa sisuaan.
— Että ilkeävätkin kirkkoaikana, lausui hän niin ääneen, että kaikki kääntyivät häneen päin. — Eivät anna ihmisten rauhassa pitää edes jumalanpalvelustaan. Tänne tulevat näyttämään rietasta elämäänsä itse Herran huoneen eteen. Kyllä se meidän rovasti saa heiltä sen kieltää, etteivät keskellä jumalanpalvelusta…
Jumalanpalveluksen aikana Hannin tuli kovin uni, ja aina kun hän selvisi ja pääsi kuuntelemaan saarnaa, sekaantui hänen ajatuksiinsa halu saada olla näkemässä, kun herrasväki vieraineen ajaa takaisin, ja pelko siitä, että he ehkä jo ovat menneet. Kuulutuksiin hän kokonaan heräsi. Muun muassa ilmoitti rovasti, ettei rippikoulu vielä tänä maanantaina alakaan, vaan vasta viikon perästä. Siinä katsahti Hanni avuttomasti isäänsä, joka istui miesten puolella vastapäisessä penkissä, ja isä katsahti hänkin Hanniin, mutta hänen ajatustaan oli mahdoton arvata.
— Minä lähden kotiin teidän kanssanne, isä, virkkoi Hanni paikalla, kun kirkonportilla tapasi isänsä.
— Eihän toki. Viikon päästä voi keli olla niin huono, ettei
Pimeästäpirtistä pääse kuin lentämällä.
— Mutta milläs minä saan tämän viikon täällä menemään?
— No toki nyt kirkonkylässä on paljon katsomista, ja antaahan Salmiska sinulle työtä.
— Totta kai, totta kai, lohdutteli Salmiska, jonka luo Hannin piti jäädä asumaan. — Luetaan yhdessä tällä viikolla, että hyvin osaat.
— Johan minä osaan kaikki tyyni! pääsi Hannilta, miltei itkuäänessä.
Hänen oli ikävä kotia. Tuntui aivan mahdottomalta jäädä tänne.