— Kyllä se lukea osaa, todisti isäkin. — Ei sen tytön opettamisesta työtä ole ollut. Ihan itsekseen on oppinut.
— Vai niin, vai niin, puheli Salmiska ystävällisesti. — Se on oikein se. Niin se oli äitisikin. Aijai kuinka se luki! Luki sekä ruotsit että suomet ja latinat. Armollehan sen pitikin aina ääneen lukea, niin hyvin Jumalan sanaa kuin muuta maallista viisautta.
— Mutta mitä minä teen koko rippikoululla! huusi Hanni äkkiä, kierrellen esiliinaansa. — Minä osaan jo lukea, minä en tahdo olla täällä, isä, ottakaa minut mukaanne!
Salmiska selitti ankarasti, että hänen puheensa on syntistä puhetta ja että ennen kuin ihminen on uudistanut kasteensa liiton, hän on pahan hengen vallassa, sekä paljon muita asioita. Mutta Hanni ei häntä kuunnellut. Hän muisteli äitiä ja veljiä ja sisaria ja Pimeänpirtin kaunista vieraskamaria. Täällä Salmisella oli pimeää ja rumaa!! Ja hän purskahti itkemään toivottomasti. Hän oli kirkonkylästä ja kirkosta ja herrasväistä ja kaikesta saanut aivan tarpeekseen. Hän halusi ikipäivänsä olla kotona, lupasi olla niin hyvä ja ahkera… Isä jo alkoi heltyä ja mietti, että saahan hänet ensi viikolla tuoda takaisin.
— Samahan se silloin on edessä! virkkoi Salmiska terävästi. — Kuivaa nyt vain silmäsi ja rukoile Jumalaa, että hän antaa sinulle nöyrän ja kuuliaisen mielen… Soh, soh, Kalle, kasvattakaat teidän lapsenne kurituksessa ja Herran nuhteessa.
Kalle nieleskeli kyyneliään ja meni valjastamaan hevosta. Hannin itkiessä sekä kiukkuisesti että syvästi suruissaan läksi hän sitten kotimatkalle.
Salminen oli saanut olutta ja viiniä hautajaisissa pitäjäntuvalla. Hän oli leikkisällä tuulella ja lohdutteli Hannia sillä, että hän viikon päästä pääsee heidän kanssaan suuriin hautajaisiin. Niissä sitä saadaan syödä, sillä Salmiska itse on kutsuttu ruoanlaittajaksi.
Paitsi Hannia piti Salmisella asua muitakin rippikoulutyttöjä. Salmiska oli jumaliseksi tunnettu ihminen, ja vanhemmat, jotka tahtoivat pitää huolta lapsistaan, uskoivat heidät hänen haltuunsa. Mutta nyt kun rippikoulun alkaminen siirtyi viikkoa edemmä, läksivät muut tytöt koteihinsa, jotka eivät olleet niin kaukana kuin Pimeäpirtti.
Mies ja vaimo makasivat kamarissa ja Hanni olisi saanut olla siellä heidän kanssaan, mutta siellä tuntui niin ahtaalta, että Hanni valitsi tuvan. Siellä asusteli, enimmäkseen kiukaalla, suntion vanha, kuuro äiti, joka jo sai kunnalta apua, ja korea nuori, yksinäinen nainen, jolla oli puolen vuoden vanha lapsi. Eihän Salmiska suinkaan hyväksynyt hänen tapojaan, ankarasti hän oli tyttöä varoittanut ja nuhdellut, kun otti hänet luokseen. Ehkei olisi ottanutkaan, jollei juuri sillä hetkellä olisi tarvinnut työ-ihmistä.
Illalla ennen maatapanoa kutsui Salmiska Hannin kamariin ja pani hänet lukemaan postillaa. Itse hän istuutui sängynlaidalle, kytki kätensä ristiin vatsan päälle ja rupesi kierittämään peukalojaan toistensa ympäri. Hanni luki kovalla, selvällä ja yksitoikkoisella äänellä, sujuvasti kuin ulkoläksyä. Salmiska kuunteli tyytyväisenä, silloin tällöin huoaten ja nyökäyttäen päätään, kun Jumalan tai Kristuksen nimeä mainittiin. Vähitellen tulivat huoneeseen muutkin. Salmiska haukotteli, niin että leuvat narahtivat. Kaikki muutkin rupesivat haukottelemaan. Hanni luki yhä, ymmärtämättä mitään, edes tietämättä, mitä luki. Hän ajatteli kotiväkeä ja ikävä oli hänet voittamaisillaan. Kun hän hetkiseksi nosti silmänsä, näki hän Salmisen pään vaipuneena pöytää vastaan ja Salmiskan istuvan silmät kiinni ja suu auki. Loviisa oli ihkasen valveilla ja muori, joka oli kuuro, piteli hartaasti käsiään ristissä. Äkkiä kävi ovi, ja Janne, Salmisten poika, joka palveli passarina patruunalla, astui sisään. Silloin heräsivät kaikki. Salmiska koetti yhä olla hartaasti kuulevinaan, mutta se yksinäinen tyttö nauraa virnisti salaa, ja heti kun Hanni sai aamenen suustaan, tokaisi Salmiska pojalleen: