— Mikä sinua nyt kotiin ajaa?
— Patruuna pani taas pois, vastasi poika hyvän ajan kuluttua.
— No niin, arvasinhan minä sen! Se se on sitä ylenannettua joukkoa.
Mikä teillä oli olevinaan riitana?
Janne ei tietänyt mitään tehneensä ja pysyi niin harvasanaisena, ettei äiti tahtonut saada hänestä mitään irti kiskotuksi.
Hannin oli sanomattoman ikävä. Hän läksi tupaan, riisuutui ja pani sänkyyn, kääntyen seinään päin. Hän ei voi jäädä tänne, täällä menehtyy ja läkähtyy. Huomispäivänä hän täältä lähtee, vaikkapa jalkaisin kävelee kotiin saakka ja sitten eivät saa häntä tulemaan takaisin, vaikka mikä olisi… Hän tahtoi olla rauhassa ja oli nukkuvinaan. Vasta kun lamppu oli sammutettu ja kaikki makasivat, uskalsi hän itkeä. Silloin tuntuikin niin vaikealta, ettei enää millään olisi saanut pidätetyksi. Kaikki muistuivat mieleen, isä ja äiti ja nukkuvat lapset kotona. Äiti varmaan valvoo ja muistelee pikku Hannia… Ja yhä vuolaammin valuivat hänen kyyneleensä… Äkkiä kosketti joku hänen olkapäätään ja Loviisa, se yksinäinen tyttö, joka asui Salmisella, seisoi hänen vieressään.
— Lähde pois minun kanssani kylään, kuiskasi hän. — Mitä se itkemisestä paranee…
— Nytkö keskellä yötä? pääsi Hannilta hämmästyneesti.
— Mikäs yö nyt vielä on? Yöksi ehditään vielä moneen kertaan kotiin.
Pane nyt päällesi sill'aikaa kun minä vielä tätä lasta…
Loviisa veti tulta tikkuun ja sytytti kitupiikin. Hanni nousi istumaan sänkyynsä ja työnsi suortuvia silmiltään. Hän näki Loviisan heiluvan täysissä tamineissa, yllä kirkkovaatteet, uusi, vaalea villahuivi päässä. Hän nosti ryysyjen seasta lapsensa ja alkoi sitä kapaloida.
Mitä jos tosiaankin lähtisi! Kauheaa tänne on jäädä, kun Loviisakin menee pois.