language: Finnish
SILMÄ YÖSSÄ
Kirj.
Maila Talvio
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1917.
I
Ihmeellisesti sattuu elämässä — tai joku sanoisi ehkä: ihmeellisesti johtaa Jumala ihmisten askelia. Nyt sattui — tai nyt johdatti Jumala —, että pieni Anna ja hänen äitinsä, kirkkoherran leski, tulivat samaan junaan, missä mahtavien Rauhaniemeläisten ja Montosten hääsaatto kulki, matkalla kaupungista, morsiamen kodista, sulhasen kotia kohti, maaseudulle päin. Ja sattui vielä niinkin, että tungoksen vuoksi kolmannessa luokassa äiti ja pieni Anna tulivat toiseen luokkaan, missä eivät he muuten koskaan olisi matkustaneet.
Lapsi oli niin näännyksissä, että äiti vain huojutteli häntä sylissään, pitkän aikaa levottomana kuunnellen hänen hengitystään. He tulivat lääkäriltä, tohtori oli sanonut, että kaikki tyynni oli heikkoutta ja että välttämättä piti antaa vahvistavaa ruokaa. Täytyi koettaa… vaikka millä keinoin! Mutta kylläpä lapsi nyt olikin raukea! Äiti painoi leukansa hänen ohimoaan vasten ja avasi hiukan hänen vaatteitaan kaulan kohdalta. Oli kesäisen lämmin päivä, raukeus saattoi johtua kuumuudesta. Anna oli välttämättä tahtonut ylleen parhaan hameensa, nimittäin hautajaishameen. Ei olisi pitänyt kuunnella hänen ymmärtämättömiä pyyntöjään, olisi vain pitänyt ottaa jokin kevyempi puku, vaikkapa kirjavakin, olisi lisäksi voinut tehdä hyvää lapselle ymmärtää, ettei ihmisen suru riipu vaatteista ja ettei surua pidä näyttää ihmisille, suru on kunkin ihmisen oma. Mutta Anna oli kummallisesti osannut surra, vaikka hän oli niin pieni — eivät suuremmatkaan lapset olleet ottaneet isän kuolemaa niin syvästi — ja sen tähden hän vaati surupukuaankin. Herkkä mieli riudutti lasta heikkouden lisäksi, sen oli tohtorikin sanonut. Täytyi koettaa vahvistaa häntä… vaikka millä keinoin. Kalliita lääkkeitä oli tohtori kirjoittanut… Täytyi koettaa… Äiti avasi vieläkin hiukan vaatteita… onneksi lapsi nukkui. Ja äiti istui hiljaa, pienen tyttärensä pää olkapäätään vasten, estäen hänen tomuttuneita jalkojaan joutumasta penkille, joka oli kaunista vaaleanharmaata kangasta.
Vasta nyt hän ehti katsahtaa kanssamatkustajiinsa. Hän miltei pelästyi: ympärillä ei näkynyt muuta kuin valkoisia, ruusunpunaisia ja taivaansinisiä värejä, mitä hienoimpia juhlapukuja — olipa onni, että hän ja lapsi olivat siisteissä vaatteissa. Vanhat rouvatkin olivat vaaleissa ja herrat, vaikka joku heistä olikin tummissa, tekivät kauttaaltaan iloisen ja samalla juhlallisen vaikutuksen. Äiti ymmärsi, että täällä oli naurettu, ilakoitu ja puhuttu ääneen, ennen kuin hän tuli — tuo hieno joukko oli vaiennut hänen tähtensä, lapsen, tähden, ehkäpä heidän surupukujensakin tähden. Piti koettaa päästä kolmanteen luokkaan niin pian kuin sieltä tungos väheni. Tämä oli nähtävästi juhlaseurueelle varattu vaunu. Sillä oli nyt tämäntapaisen ilon aika, tällaisen ruusunpunaisen ja taivaansinisen, siihen ei sopinut sekoittaa tummempaa iloa, sen aika tulee aina ihmiselle sekin. Junan virkamies itse heidät oli ohjannut tähän vaunuun, eivät he muuten olisi tulleet.
Kuinka täällä oli kaunista ja kuinka kukkaset tuoksuivat! Heillä oli kotona ollut niin paljon tuota tummaa iloa, tai surua, niinkuin tavallisesti sanottiin, että tuntui aivan tottumattomalta nähdä noita iloisia ihmisiä iloisissa väreissään. Mitä sanoisikaan lapsi, kun heräisi ja näkisi kaiken tämän kauneuden. Varmaan Anna luulisi kuulevansa satua tai katselevansa unikuvia, Anna, joka niin mielellään kuunteli satuja ja joka aina näki unia, vaikka oli niin pieni.