Äiti koetti painua niin kauas kuin suinkin vaununkulmaan ja katseli sieltä ääneti eteensä. Hääseurue tämä kaikesta päättäen oli. Sulhanen ja morsian istuivat nähtävästi tuossa sohvanselustan takana, koska siellä tuntui olevan ikään kuin keskus, jonne kaikilla oli asiaa, jonne, aina mentiin puhumaan ensin ja jossa ensin käytiin tarjoamassa niitä makeisia, joita niin yllin kyllin näytti olevan matkassa. Vastapäätä morsiusparia istui kaksi rouvaa, varmaan sulhasen ja morsiamen äidit, koska he näyttivät niin tyytyväisiltä ja onnellisilta ja puhelivat niin rakkaasti keskenään. Varmaan rikasta väkeä: heillä oli hatuissa töyhtöjä, kukkia ja sulkia ja kaulassa kultakäätyjä, sormissa ja rinnalla hohtavia kiviä. Perällä olivat vanhemmat herrat. Eräs punakasvoinen terävänenäinen herra vaaleanharmaissa vaatteissa puhui, toimitti jotakin asiaa kiivaasti ja ikään kuin voitoniloisesti, ja nauroi sekaan, niin että tämä nauru silloin tällöin kuului yli junankulun ryskeen. Eräs herroista, kaikkein komein ja pisin, ei nauranut eikä paljon puhunutkaan — olisiko hän jollakin lailla epäillyt punakan herran vakuutuksia, siltä miltei joskus tuntui —, varmaan tämä mustapukuinen oli pappi, kyllä ne papit sentään aina erotti kaikista muista. Tämä oli epäilemättä rovasti jostakin suuresta pappilasta. Vaikk'ei hän nauranut eikä puhunut, oli hän kuitenkin hyvin kohtelias punakalle herralle, tarjosi hänelle sikareja ja he menivät yhdessä, taluttaen toisiaan käsipuolesta, asemasillalle tupakoimaan. Keskipenkit olivat täynnä nuorisoa, neitejä, herroja ja lapsia. Hyllyverkot heidän päittensä yläpuolella helottivat kuin mitkäkin riippuvat ruusupensaat, siellä olivat heidän kukkavihkonsa ja ylioppilaslakkinsa, ja he itse läpinäkyvissä pitsipuvuissaan olivat kuin joitakin heleitä pilviryhmiä. Näitä nuoria kävi äidin vähän sääli, sillä he tahtomalla tahtoivat olla hiljaa, kun näkivät äidin ja hänen nukkuvan kalpean lapsensa, mutta eivät voineet olla tuon tuostakin purskahtamatta nauruun. Heillä oli keskenään kaikenlaisia pieniä kujeita, ja aina kun he olivat päästäneet valloilleen ilonsa, katsahtivat he äitiin ja lapseen, katuivat ja toruivat toisiaan. Jonkin hetken oli äidin tästä oikein paha olla, mutta sitten hän sen unohti, niin hauskaa oli katsella noita hempeitä, iloisia tyttöjä. Tulivat ihan mieleen heidän karitsansa siellä kotona, kuinka ne navetansillalla leikkivät ja karkeloivat keskenään. Morsiuspari nähtävästi katsoi asiakseen pysytellä vakavasti paikoillaan äitien seurassa. Milloin lähetti jompikumpi äideistä hedelmäpussin kiertämään vaunua — suuria pussillisia omenia ja pääryniä, mahtoivat todella olla rikasta väkeä! Milloin hypähti joku neitosista penkille ja penkoi kukkavihkonsa alta esiin makeisrasian. Eräs herroista oli erikoisen hauska: hän otti lennosta karamellin kuin koira sokeripalan ja nauratti muutenkin koko vaunua. Häntä puhuteltiin Urhoksi, hän näytti olevan morsiamen veli. Hänen hoidossaan oli pärekoppa, jota hän säilytti penkin alla ja jossa mahtoi olla jotakin särkyvää. Pulloja siinä oli, niihin katsahdettiin silloin tällöin salaa, varmaan hienointa viiniä. Urho-herra kuiskaili peittäessään pullokoppaa penkin alle ja sanoi nähtävästi jotakin niin hauskaa, ettei voinut olla sille nauramatta. Rovastinkin täytyi jonkin kerran vetää suutaan hymyyn, kun Urho puhui — nauramista rovasti ehkä piti syntinä. Mutta nuoret nauroivat ja katsahtivat samassa surupukuiseen äitiin ja koettivat vaieta. Äiti pyyteli silmillään anteeksi häiriötä, jota hän täällä tuotti, hän oli kuin olikin outo tässä hienossa seurassa, puna kulki hänen poskiensa yli kuin aalto, vaipuen kuuman mustan kreppikauluksen alle. Hän unohti kuitenkin taasen koko seurueen, kun hän katsahti lapseensa. Annan poski oli kuin jotakin kalvasta läpikuultavaa pilveä, heikon näköinen hän oli.
Saisiko hän pitää lapsen vai oliko tämän määrä mennä isän mukana? Sydämeen teki kipeää, kun hän sitä ajatteli, vaikka hän pakotti mielensä pysymään tyynenä. Täytyi säilyttää sydämen tasapaino. Tallella on ihminen, kun hän on kuollut. Eikä hän ole poissa omaistensakaan luota. Päinvastoin hän sen jälkeen aina on liki heitä. Sen hän oli elävästi kokenut miehensä kuoltua: aina hänelle saattoi puhua, aina kysyä häneltä neuvoa, aina levätä hänen muistossaan. Ei ollut kuolema mikään surun asia, ei. Äiti katseli lapsensa kalpeita kasvoja ja tunsi sydämensä levolliseksi. Täytyi koettaa olla hiljaa, että hän saisi voimia unesta.
Kaksi pientä tyttöä tuli käytävälle. He olivat kauttaaltaan valkoisissa pitsitetyissä hameissa, hiukset hajalla kuin pienillä enkeleillä. He katsoivat pitkästi nukkuvaan tyttöön, tarkastivat kapeaa paidankaulusta, jossa oli aivan pieni pitsi, tarkastivat kenkiä, joiden pohjia vasten äiti piteli toista kättään. Niin, nyt huomasi äitikin, että kengät olivat kömpelöt ja paikatut, kun vierailla tyttösillä oli niin sirot pienet vaaleat jalkineet. He olivat hyvin herttaiset, näköjään jonkin vuoden vanhemmat tätä Annaa. He söivät makeisia suun täydeltä ja olisivat halunneet tarjota vieraalle nukkuvalle tytöllekin. Äiti hymyili heille kiitollisena ja teki eleitä, että täytyy vähän odottaa: "Nukkuu, nukkuu, on kipeä!" sanoivat hänen kalpeat kasvonsa.
Ja sattui vielä niinkin, että äiti ja pieni Anna olivat joutuneet samalle penkille kuin eräs komea rouva ja pieni vanha herra, joka oli frakkipuvussa. Nämä molemmat olivat kaiken aikaa keskustelleet, tai oikeastaan rouva oli puhunut ja herra vain vastannut. Herran silmät olivat kaiken aikaa seuranneet sairasta lasta, rouva oli kuiskaten kertonut jotakin. Mutta rouvalla oli niin omituinen tapa kuiskata, että joka sana kuului vihlovan selvästi ja sihahtaen. Ei ollut ensinkään mahdollista olla kuulematta. Ensin äiti katseli ympäri vaunua ja monet nimet, joita komea rouva mainitsi, sinkosivat korvien ohitse. Mutta ennen pitkää sai äiti kiinni juonen päästä ja pian tuli hän tietämään kahden suuren ja mahtavan suvun asiat, sellaisetkin, jotka varmaan eivät olleet tarkoitetut vieraille.
Neiti Aino Montonen ja pastori Erkki Rauhaniemi olivat eilen vihityt kirkossa morsiamen kotikaupungissa satojen häävieraiden läsnäollessa. Se oli tapahtumain keskus.
Kun pienen Annan äiti kuuli Erkki Rauhaniemen nimen, kävi hänen äänetön osanottonsa vieraiden keskusteluun yhtäkkiä vilkkaaksi. Sillä Erkinhän hän tunsi, Erkkihän oli nuorena vastavihittynä pappina ollut apulaisena siellä heidän pitäjässään rovastilla. Hänen ja heidän Ainansa, tämän Annan vanhimman sisaren välillä oli syntynyt ystävyys, jonka äiti oli luullut vievän suorastaan rakkauteen. Lapsellista kiintymystä se kai vain oli ollut, koska se loppui — ei tosin Ainan puolelta, Aina kai ei vieläkään ollut kokonaan unohtanut Erkkiä, koskei hän sallinut avioliitosta kuulla puhuttavankaan. Erkki oli niin yhtäkkiä matkustanut pois ja vain kirjeellisesti sanonut hyvästi ystävilleen. Puoli vuotta vain Erkki oli niillä mailla ollut. Ja nyt oli hän Ainan asemesta löytänyt Ainon, Aino Montosen, varmaan niitä rikkaita Montosia, joiden nimen aina tuon tuostakin luki sanomalehdestä jonkin talonkaupan tai liikeyrityksen yhteydessä. Itse peräisin mahtavasta suvusta oli Erkki joutunut toiseen mahtavaan sukuun. Nuo kauniisti pukeutuneet iloiset ihmiset, jotka tuossa vaivoin hallitsivat ilakoimistaan, olivat siis Rauhaniemiä ja Montosia, suuria ja pieniä, jotka tulivat isänmaan asioissa pitämään johtoa hallussaan vuosikymmeniä, ehkäpä vuosisatoja. Äiti kuuli suuren joukon nimiä, aivan kuin olisi laskettanut sivumääriä kirkonkirjasta: Toivo, Esko, Laina, Saima, Silja, Ruut, Rauha, Lea, Salli, Armi, Väinö, Toimi, Urho… Niin kauniita uudenaikaisia nimiä!
Ja rouva, joka tässä puhutteli rumaa pientä herraa, tuntui olevan itse senaattorinrouva Nenón, ja se kaunis nuori tyttö, joka tuon tuostakin kävi kuiskaamassa jotakin rouvan korvaan tai tarjoamassa makeisia, oli senaattori Nenónin tytär, Marja-Lis.
Perheille oli juuri nyt tapahtunut jotakin erinomaisen onnellista: jokin pitkä ikävä oikeudenkäynti, jota sanomalehdet olivat vatkanneet vuosikausia ja joka oli suorastaan luonut pahaa varjoa Montosten nimeen, oli päättynyt, ja kaunis Tolvi, maatila, jonka liikemies Montonen oli ostanut ja jonka kauppaa juuri oli tahdottu rikki laittomana, joutuisi nyt vihdoinkin Montosten haltuun. Janne iloitsi tästä suuresti, niinkuin he kaikki hänen kanssaan. Ei hän tosin aikonut taloa pitää, hänellähän oli niin monta taloa, mutta hänen sahansa purivat paljon puuta. Oli ihana asia, kun oikeus voitti ja syylliset saisivat rangaistuksensa. Sellainen pahanpäiväinen opettaja Ahola, jolle Janne oli luvannut huvilapalstankin puoli-ilmaiseksi, jos hän vain olisi ollut rettelöimättä ja pitänyt suunsa kiinni, joutuisi nyt lukemaan tiilenpäitä. Sakkoja, korkeita sakkoja oli moni saanut — se teki niille hyvää. Kerrassaan nuortunut oli Janne ilosta näinä päivinä — oi poikakultaa, kuinka hän tuolla selittikin ja toimitti! Tietysti juttu vieläkin olisi venynyt, jollei Ruupreht olisi sitä jouduttanut — Annan äiti ymmärsi, että Ruupreht oli itse senaattori Nenón. Oi kuinka olikaan ollut hauskaa tehdä Jannelle ja Sallille tuo pieni palvelus, voitto tuli tällä hetkellä kuin häälahja vanhemmille. Oli ihanaa, kun oli vaikutusvaltaa ja kun sai käyttää sitä hyviin tarkoituksiin. Ruupreht käytti aina valtaansa oikein. Kyllä saivat nytkin olla varmat nämä uudet sukulaiset, nämä nuoret täällä, että he voivat vedota Ruuprehtiin, jos he tarvitsivat esimerkiksi suosituksia. Ja Ainon ja Erkin, heidän täytyi pian saada kaunis pappilansa, siitä pitäisi Ruupreht huolen. Erkin täytyi vain nopeasti kirjoittaa väitöskirjansa. Kas se oli tähän aikaan sellaista, että teologien joukossa jo oli niin paljon maistereita, ja sitten oli vanhempia hakijoita ja virkavuosia, mutta väitöskirjalla ei niin moni kilpaillut. He olivat Ruuprehtin kanssa ajatelleet sitäkin, että Erkki ja Aino ehkä kerran saattaisivat joutua rovasti Rauhaniemen nykyiseen suureen pitäjään — ei vielä, ei vielä, rovastihan oli parhaissa voimissaan. Mutta kerranhan hänen täytyi kaatua, luonnon lait olivat sellaiset, ja oli aina niin vaikeaa luopua tuollaisesta suuresta pappilasta, jonne koko suku on tottunut saapumaan kesäksi ja jouluksi, ja puutarhasta ja… Silloin oli hyvä, että oli poika, jonka saattoi toimittaa isän paikalle. Pitäjähän oli keisarinpitäjiä. Kyllä Ruupreht pitäisi huolen kaikesta. Ah, paljon hyvää hän oli ihmisille tehnyt, he olivatkin hänelle niin kiitolliset — oi, kun hänen syntymäpäivänsä oli syystalvella, kuinka paljon kukkia heille aina tuli, kaikkia mahdollisia kukkia, mitä silloin, kukkien ollessa kaikkien kalleimmillaan, vain saattoi saada. Suoraan sanoen hänen, senatorska Nenónin syntymäpäivinä tuli taloon vieläkin enemmän kukkia — ruusuja, ah, mitä ruusuja! Mutta hänen syntymäpäivänsä olikin keväällä. Ihmiset olivat hyvät ja kiitolliset, niin kiitolliset siitä vähästä, mitä heille oli saattanut tehdä.
Yhtäkkiä muistui papinlesken mieleen, että eiköhän tämä vanha pieni herra ole tohtori Cairenius, Erkin eno, josta Erkki ennen oli niin paljon kertonut. Hän muisti Erkin sanoneen, että tohtori salaa teki paljon hyvää, että hän oli omituinen mies, jota omaiset kärsivät vain siksi, että hän oli rikas. Hän ei katsonut ihmisten muotoa, vaan sanoi heille suoraan vasten silmiä, mitä heistä ajatteli. Hän oli ensin aikonut papiksi ja sitten tohtoriksi, mutta vihdoin jättänyt kaikki kesken. Hänellä oli hyvin omituinen ristimänimi, ei sellaista olisi luullut monella olevan.
Itse senatorskakin tuntui hakevan hänen suosiotaan, ainakin pyrkivän hyviin väleihin hänen kanssaan. Se ei ollut aivan helppoa, pieni vanha herra puhui niin vähän, katseli vain, toinen silmä kiinni ja pää hiukan kallellaan. Pikku Annasta tuntui hän kaiken aikaa pitävän huolta, sillä hän istui käsi siinä asennossa, että puheliaan rouvan aina täytyi muistaa lapsen nukkuvan, ja heti kun rouva korotti ääntään, liikahti tohtorin käsi kuin melanterä, jolla ohjataan venettä.