Äidistä alkoi käydä hupaiseksi ja jännittäväksi. Oliko tohtori ehkä lausunut joitakin epäilyksiä, koska senatorska niin usein palasi vasta solmittuun avioliittoon ja siihen iloon, mikä vallitsi Montosten ja Rauhaniemien perheiden kesken sen johdosta, että nuoret olivat löytäneet toisensa. Tällainen avioliitto oli niin ihana, varsinkin tähän aikaan, kun niin kevytmielisesti solmittiin avioliittoja ja ensi vastoinkäymisen sattuessa rikottiin pyhät lupaukset. Tämä avioliitto oli suorastaan niitä, jotka päätetään taivaassa.
— Hm, sanoi tohtori ja katsoi toisella silmällä, kasvoilla ilme, joka yhtä hyvin saattoi olla hymy kuin irvistys.
Tämä yllytti senatorskan uusiin todisteluihin.
Pastorinlesken sydän sykki niin kiivaasti, että hän pelkäsi herättävänsä lapsen. Hänen mieleensä muistui kesä siellä heillä, jolloin Erkillä oli ollut niin vaikeita sisällisiä taisteluja, ja hän oli tullut tapaamaan Ainaa. Silloinkin kun hän oli ensi kerran käynyt sairaan luona, oli hän tullut heille. Hän oli tuon kuolevan ihmisen rinnalla tuntenut syntinsä niin suuriksi, että hän oli nääntyä niiden alle. Kuoleva oli tunnustanut hänelle jonkin valheen, joka oli painanut hänen tuntoaan nuoruudesta asti — nuori pappi tunsi tunnollaan ei yhden, vaan satoja valheita… Ja kun Erkki oli haudannut ensimmäisen ruumiin, silloinkin olivat he olleet Ainan kanssa hautausmaalla. He olivat sitten, jumalanpalveluksen päätyttyä, äiti, Aina ja Erkki, kävelleet hautojen keskellä ja puhelleet papin ihanasta tehtävästä. Erkki sanoi vavisseensa, kun hän seisoi siinä haudan partaalla, niin että lapio tuskin pysyi hänen kädessään. Ja hänen syvä liikutuksensa oli kyllä tuntunut suruväessä, nyyhkytykset olivat nousseet joka rinnasta. He olivat niin usein puhuneet siitä, miten vaarallista on tottua pyhiin toimituksiin. Pyhät toimitukset eivät milloinkaan saa käydä arkisiksi. Joka kerta kun ottaa lapion käteensä haudan partaalla, täytyy sydämen vavista niinkuin ensi kerralla. Joka kerta sairaan vuoteen ääressä täytyy sydämen vuotaa verta omien valheiden tähden. Ei milloinkaan saa pappi lausua tuomiota, jollei hänen sydämensä ole täynnä rakkautta… Erkki pelkäsi, ettei hän jaksaisi pitää sydäntään niin herkkänä, niin tuntevana. "Jumala on heikoissa väkevä", olivat he päätelleet. Miten olikaan Erkki nyt jaksanut? Äidin teki mieli nähdä Erkki pitkien aikojen päästä, nähdä, oliko hän ollut uskollinen ja oliko hän nyt onnellinen… Tuossa hän istui parin penkinseinän takana, jospa hän nousisi, jospa hän hetkeksi kääntäisi tänne kasvonsa! Äiti toivoi sitä Ainankin tähden, voidaksensa kertoa Ainalle, että Erkki on onnellinen.
— Oi, kuiskasi senatorska hartaasti ja vakaumuksella, — jos koskaan avioliitto on ollut taivaassa päätetty, niin avioliitto Aino Montosen ja Erkki Rauhaniemen välillä! Ettekö alttarilla nähnyt morsiusparin kasvoja, joita aurinko valaisi — oi, en ikinä ole nähnyt mitään ihanampaa. Kuinka suloinen Aino olikaan — niin, minä vakuutan, purskahdin suorastaan itkuun. En olisi voinut olla enemmän liikuttunut, jos itse olisin ollut morsian… Ja Ainon puku — en ikinä ole nähnyt niin kaunista morsiuspukua, vaikka sen itse sanon. Eikö se nyt ollut ruhtinaallinen, uskotteko, että laahustin oli kaksi… ei, yli kaksi metriä pitkä. Uskon teille pienen salaisuuden, herra Cairenius, te kun olette Erkin eno ja rakastatte häntä kuin omaa poikaanne: morsiuspuku oli minun mallini mukaan, minun — kas, meissä Montosissa on kaikissa hiukan taiteilijanvikaa… Teissä, tohtori Cairenius, teissä kuuluu myöskin olevan — ei, ei, älkää ensinkään kieltäkö, minä tiedän, että te runoilette. Kuulkaas, miksette kirjoittanut Ainolle ja Erkille runoa? Sen olisi voinut kirkossa lukea. Ah, Marja-Lis olisi sen lausunut — ette aavista, miten ihanasti hän lausuu, vaikka itse sen sanonkin. Hän kirjoittaa myöskin runoja ja maalaa — se tyttö on niin lahjakas, että olemme Ruuprehtin kanssa onnettomat, kun emme tiedä, mitä puolta hänessä pitäisi alkaa kehittää… Mutta mistä minä lähdinkään? — Kas, kun on rakkaiden uusien sukulaisten kanssa niin paljon puhumista, ettei tiedä, mistä milloinkin alkaa! Niin, siitä, että kyllä minusta nyt kaikesta näkyy, että nämä nuoret suorastaan ovat kuin toisiaan varten luodut, taivaassa toisilleen määrätyt. Ettekö huomannut Erkkiä alttarilla? Niin, suokoon Jumala minulle anteeksi, mutta hän muistutti minusta suorastaan Kristusta — minä itkin, kun häntä katselin… Mitä… mitä te sanoitte, herra Cairenius… että kuvittelenko minä Kristuksella olleen… Te olette… Te olette paha tai, ehkä — vain intresantti! Luuletteko te nyt sitten minun huomanneeni, että Erkki käyttää silmälaseja. Ei, ilmettä minä… sielua hänen kasvoissaan, ne olivat kirkastuneet. Ja kun hän siinä koko seurakunnan nähden suuteli vaimoansa — ah, he ovat nyt vihityt, nyt on kaikki luvallista, he ovat nyt yksi sielu ja… Ei, mutta herra Cairenius, nyt te ajattelette jotakin… Totisesti, tahtoisin tietää, mitä te ajattelette.
Vanha herra oli noussut seisomaan. Hän ylettyi tuskin senatorskan olkapäähän. Mitähän hän aikoikaan sanoa? Eikö senatorska huomannut, että nyt ei olisi pitänyt jatkaa…
Komea rouva nauroi pitkän, pidätetyn, sihisevän naurun.
— Mutta rakas herra Cairenius, voiko olla parempia takeita? Erkki on vakavasta kristillisestä kodista. Sidonia ja Zachris — voiko ajatella ihanteellisempaa isää ja äitiä! Ja Aino — oi miten herttaiset ovatkaan vanhemmat! Sanon sen, vaikka Janne onkin veljeni…
— Oletteko varma, sanoi vanha herra vihdoin, toinen silmä kiinni, — ettei heidän lapsistaan kerran tule oikeita sekasikiöitä, oikeita monstrumeja, joita eläinten ja ihmisten täytyy kauhistua? Niin — mitä takeita teillä on siitä?
— Mutta herra Cairenius…