Eräänä päivänä olivat Maire ja Aatto suurella vaivalla päässeet eroon muista. Toinen oli kiertänyt alhaalta puutarhan kautta, toinen jyvämakasiinin ohitse läpi riihiportin. He kohtasivat toisensa vasikkahaassa keskellä risuja ja mättäitä eivätkä uskaltaneet hiiskua, sillä he kuulivat vielä toisten äänet, miten ne huusivat ja kutsuivat heitä.
— Maireee!
— Aaattooo!
Heidän sydämensä jyskyttivät, iltarusko loimotti heidän päänsä päällä, he löysivät toistensa kädet.
— Maireeee!
— Aaattooo!
Äänet lähenivät.
Kuin yhteisestä sopimuksesta läksivät he juoksemaan ja pysähtyivät tiheään lepikköön. He olivat niin lähellä toisiaan, että heidän sydämensä löivät vastatusten. Maire nosti kätensä pojan niskan ympäri ja taivutti alas hänen päätään. Heidän suunsa painuivat toisiaan vasten. He vaipuivat polvilleen ja läähättivät toistensa syleilyssä.
— Maireee! Maireee!
Nepä olivat itsepintaiset, nuo kiusanhenget. Poika nousi seisomaan ja nosti tyttöä kädestä.