— Älä nyt tule heti, kuiskasi Maire. — Koeta saada vene, että luulevat sinun tulevan järveltä. Emmekö voi huomenna tavata ladossa. Ovi ei vielä ole lukossa. Minä sanon, etten saa unta, jollen kävele illalla, ehdota sinä, että tulet saattamaan.

Poika ei päästänyt häntä lähtemään.

— Tämä on kauheaa, sanoi hän, — me valehtelemme ja petämme. Etkö ymmärrä, ettei minun ole lupa tehdä sitä.

— Et siis pidä minusta?

— Enkö minä pidä! Mutta toisen tai toisen meistä täytyy matkustaa pois, muuten… en tiedä, mitä tapahtuu!

— No minä matkustan, minä matkustan. Etkö tahdo edes sanoa minulle hyvästi? Siis huomenna ladossa.

Poika suuteli häntä rajusti ja työnsi hänet menemään.

Mietteissään, kädessä kimppu mustikoita isoisää varten asteli Maire riihiportista, ohi jyvämakasiinin pihamaalle.

Ruut-täti, Silja-täti ja vielä joku istui portailla. He nousivat heti ja läksivät tulemaan häntä kohti. Myöskin mummo ja isoisä tulivat. Kaikki olivat kalpeat ja itkettyneet. Mitä, mitä olikaan tapahtunut? He sanoivat sen hänelle vähitellen, varovasti, sanoma oli tullut monien puhelinkeskusten kautta: äiti oli äkkiä kuollut sydänhalvaukseen. Niin, niin, hänen, Mairen äiti oli kuollut. Tänään, nyt iltapäivällä. Oli tietysti joka suhteessa kiire, Hellä-tädin oli määrä huomenna matkalla kohdata Maire ja yhdessä hänen kanssaan tehdä hautajaisostokset sekä lähteä pappilaan.

Maire hillitsi itsensä hyvin. Tytöt ja tädit olivat varustautuneet miltei johonkin pyörtymiskohtaukseen, mutta Maire vain peitti kasvot käsillään ja istuutui. Kaikki häärivät hänen ympärillään, joku toi hänelle juomavettä, kietoi kastetun pyyhinliinan hänen otsansa ympäri. Itse asiassa ei hän käsittänyt, mitä oli tapahtunut eikä voinut itkeä. Hänen ajatuksensa alkoivat heti askarrella aivan käytännöllisissä asioissa. Miten tulisi nyt elämä järjestymään kodissa? Vaadittaisiinko, että hän, Maire, ottaisi emännän velvollisuudet? Mistä hän ehtisi saada vaatteet hautajaisiin? Siis ei hän huomisiltana enää saisi tavata Aattoa. Isoisä puhui Jumalan tahdosta, johon ihmisen täytyi alistua. Maire tuli yhtäkkiä ajatelleeksi ruumista, joka nyt makasi kotona, ja hän kylmeni pelosta. Mikäpä turva Hellä-täti olisi, hän pelkäisi varmaan yhtä paljon kuin hekin, lapset. Jos saisikin täältä mukaansa jonkun, mieluimmin Annan. Anna ei pelkäisi. Mihinkähän huoneeseen he olivat panneet äidin? Kammotti koko kotiinlähtö, koko koti. Vielä viimein, kun Maire saapui kotiin, oli äiti tähyillyt portilla, tullut aamulla häntä herättämään ja istunut hänen vuoteensa ääressä. Nyt…! Ja yhtäkkiä hän purskahti itkuun. Mutta hän ei unohtanut itseänsä, hän tunsi koko ajan, että hän oli hetken keskipisteenä. Häntä tarkoitti kaikkien hellyys ja huolenpito, hänen tuskastaan puhelivat kaikki kuiskaten. Miksei Aatto jo tullut? Eiköhän Annakin olisi kiirehtinyt tänne, jos olisi tietänyt, mikä suru oli kohdannut Mairea. Miksei Anna tullut?