Vihdoin asteli Aatto ylös rannasta. Kaikki mitä hän oli valmistanut selitykseksi, jäi sanomatta, sillä hän näki heti, hänkin, että suru oli astunut taloon. Kalpeana ja vaiteliaana liikkui Maire vaatekaappien ja matkalaukkunsa väliä, tuon tuostakin tarttuen kädellään kiinni otsaansa, ikään kuin selvittääkseen ajatuksiaan. Tyttö hymyili hänelle surullisesti, sanaa sanomatta. Aatto vaipui nöyränä tuolille ovensuuhun ja peitti kasvot käsiinsä. Raju tuska puistatti häntä. Maire tunsi hänen tuskassaan myöskin rajun hellyyden. Arvokkaana ja hajamielisenä asteli hän huoneessa, kantaen suruaan kuin ihanaa sädehtivää pukua, joka saattoi hänen kauneutensa astumaan esiin aivan erikoisen hurmaavana. Nuorukainen ovensuussa repi hiuksiaan ja voihki ääneensä. Maire tunsi hänen rakkautensa mielettömän kiihkon. Maire astui väsyneenä hänen luokseen ja kosketti hänen päälakeaan. Silloin tarttui serkku hänen käteensä ja peitti sen suudelmilla.
— Tule latoon, Maire, minun täytyy saada puhua kanssasi.
— En voi. Tule sinä hautajaisiin.
— Tulen!
Kaiken yötä tunsi Maire kuoleman kammottavaa läheisyyttä. Hän pelkäsi kotiintuloa. Ruut-täti läksi hänen mukaansa ja matkalla kohtasivat he Hellä-tädin mustassa puvussa ja aivan itkettyneenä. Kun hän näki Mairen, pääsi hänen tuskansa uudelleen valloilleen ja hän valitti hotellihuoneessa niin, että Ruut-täti kävi sulkemassa erinäisiä ovia.
— Oi Maire, minun henkeni lapsi, mikä suru! Minun orpolapseni, mikä suru! Voitko sinä ymmärtää tätä? Minä en vielä usko, minä en vielä ymmärrä. En usko, ennen kuin näen hänet kylmänä, ja kuitenkin pelkään häntä nähdä. En voi häntä nähdä! Oi, oi, oih! Mitä ajattelee Jumala? Onko mitään Jumalaa? Seitsemän lasta, seitsemän orpoa! Sinä tulet nyt olemaan heille äidin sijassa… oi sinä nuori Maire, sinä nuori ihana äiti! Mutta minä en sittenkään saa sitä päähäni, en ymmärrä sitä. Oi, oi, oih! Miten sinä voit olla niin tyyni, lapseni — hän oli kuitenkin sinun oma äitisi!
Jota rajummin Hellä-täti itki, sitä tyynemmäksi Maire kävi. Hän näki kasvonsa peilissä ja ihmetteli omaa itseään. Varmaan tulisi pitkä suruharso pukemaan häntä. Hän huomautti Hellä-tädille, että heidän täytyi lähteä ostoksille, koko perheelle oli hankittava surutarpeet, aikaa oli vähän. Hellä-täti käsitti tämän ja heti paikalla he alkoivat tehdä luetteloa. Tuli ratkaistavaksi, kenelle piti tilata suruhatut pitkine suruharsoineen. Mairella tuntui olevan aivan selvillä, että yksin hänelle kuului tuo pitkä musta huntu. Päivike oli liian nuori, hän ei sitä tarvinnut, ja tädit olivat kaikki liian etäistä sukua. Äidin äiti oli niin sairas, ettei hän tietystikään pääsisi liikkeelle.
— Mitä sinä ajattelet! huudahti Hellä-täti, — toki äitisi minulle oli läheinen kuin oma sisar, oma lapsi. Jos kenellä pitää olla syvää surua, niin minulla.
— Niin, sanoi Maire, huultaan purren, — täti tekee tietysti niinkuin tahtoo. Ajattelin vain, etten ole nähnyt missään hautajaisissa muuta kuin aivan läheisinten omaisten… Ihmiset voisivat kummastella…
— Mitä pitää minun kuulla! Eikö Aino Montonen ollut minun veljeni tytär, minun sieluni omainen? Tuskin hänen oma äitinsä oli häntä niin lähellä kuin minä. Tilasin hänen morsiuspukunsa, panin kruunun hänen päähänsä — ja nyt minä en saisi surra häntä. Sinä olet sydämetön, Maire, tätä en olisi sinulta odottanut.