Vihdoin piti Hellä-tädin myöntää, että tytär oli lähempänä vainajaa kuin täti, ja että Mairelle kuului pitempi suruhuntu kuin hänelle. Mairelle tilattiin hyvin kaunis suruhame ja hyvin kaunis suruhattu. Hänen kalpeutensa vaikutti, että hän nykyään muistutti korkeaa valkeaa liljaa. Laihtunutkin hän oli sitten eilisillan. Koko ajan hän ajatteli serkkua, Aattoa, miten hän tulisi olemaan nöyrä, hellä ja taipuvainen. Aatto oli kaunis, ei koskaan hän ollut suudellut niin täyteläisiä huulia.
Jota lähemmäksi kotia he tulivat, sitä kolkommalta tuntui. Sekä Hellä-täti että Maire pelkäsivät enemmän kuin he osasivat surra, kuoleman kammo vaiensi heissä kaikki muut tunteet. Suorastaan hirveää oli, kun he yösydännä saapuivat pappilaan. Missä huoneessa hän on? ajatteli Maire, tähdäten säikähtyneet katseensa ikkunariviin. Ja hän vahvisti mielessään päätöksen, jonka hän ensi hetkestä oli tehnyt: en tahdo häntä enää nähdä, en mistään hinnasta, en vaikka mikä olisi! Hillittynä tuli isä heitä vastaan. Hillittömästi itkien heittäytyi Hellä-täti hänen syliinsä ja toisti sen, mitä hän oli sanonut Mairelle sekä puhui paljon lisää. Joka lasta syleillessään hän puhkesi äänekkääseen valitukseen. Kovin äkkiä kuolema oli tullut. Toissailtana äiti oli ollut saunassa ja valittanut pahoinvointia, mutta hän oli nukkunut hyvin ja eilen hän oli ylhäällä kuten tavallisesti. Hän askarteli ruokasalissa. Palvelustytöt kuulivat kyllä kolahduksen, mutta eivät menneet katsomaan. Kun Päivike sitten tuli huoneeseen, makasi hän permannolla kuolleena. Tehtiin kaikki, mitä voitiin, lääkäri saattoi vain todeta, että hän oli kuollut sydänhalvaukseen. Kun isä ehdotti, että he menisivät katsomaan äitiä, huusi Hellä-täti, että Jumalan tähden: hän tahtoo säilyttää hänestä kuvan elävänä. Eikä Mairekaan mennyt. Onneksi äiti oli viety viimeiseen huoneeseen, oli monta huonetta välillä.
Jota enemmän taloon tuli väkeä, sitä helpommaksi kävi. Ja kun Aatto saapui, valtasi Mairen pyhä, puhdas onni. Aatto ei luopunut hänen rinnaltaan. He eivät puhuneet, mutta he tunsivat toistensa läsnäolon. Maire ikään kuin souti Aaton ihailussa, niinkuin se olisi ollut haaleaa kesäistä vettä. Yksinkertaisessa mustassa puvussaan, joka ulottui korkealle kaulaan asti, tiesi tyttö olevansa uusi ja entistä viehättävämpi. Tuo puku teki hänet ikään kuin siveäksi.
Viimeisenä yönä ennen hautajaisia makasivat Hellä-täti ja Maire lattialla lasten kesähuoneessa, alhaalla vuokraajan rakennuksessa. Koko päärakennus oli täynnä omaisia, joita koko päivän oli saapunut.
— Täti, kuiskasi Maire äkkiä ja nousi istumaan, — nukkuuko täti?
— En, sanoi Hellä-täti, — ajattelen häntä, en saa häntä mielestäni. Tässä pienessä pappilassa hänen piti kuolla, ehkei hän ollut oikein onnellinenkaan. Sinun isäsi on niin kylmä ja niin kylmiä ovat kaikki nämä Rauhaniemet. Toista olemme me Montoset, tulta ja hehkua. Ja minä kun aina lupailin hänelle suurta kaunista pappilaa. Olisi saanut vanha rovasti siitä aikoinaan kaatua, niin olisivat päässeet sinne. Etteihän vain menisikin isäsi uusiin naimisiin. Yrittäköönkin!
— Täti, keskeytti Maire, — ehkä se olisi hyväkin: kuka hoitaa lapset?
Isä näkyy ajattelevan, että minä jäisin kotiin. Mutta sitä en minä
tee, enhän, täti, enhän voi keskeyttää koulua, se olisi minun surmani.
Teidän täytyy selittää isälle, etten minä voi!
— Mitä sinä sanot? Eikö sinussa eläkään äitisi henki, Montosten henki, eikö sinulla olekaan omaatuntoa? Vai naimisiin sinä toivotat isääsi, ja tuolla makaa vielä äitisi maan päällä. Nuori Maire, nuori Maire…!
— Mutta täti ei nyt kiihdy. Enhän minä nyt tarkoita kenen hyvänsä kanssa. Eikö se vielä ole vapaana se Annan sisar, joka on ollut isän nuoruudenlemmitty…? No niin, minä olen saanut sen selville, mummo isossa pappilassa sen kerran varomattomasti ilmaisi, ei suoraan, mutta minä tein johtopäätöksiä.
— Lapseni, nuori Maire, mikä urkkija sinä olet! Luuletko, että minä koskaan unohdan suruharsoa, jota et minulle suonut. Kyllä sinun suruharsosi huomenna laahaa maata, mutta toisen naisen tahtoisit jo äitisi tilalle. Anna Niemisen sisarhan on naimisissa, hän uhrasi itsensä sisarustensa hyväksi, jonkun papin hän otti saadakseen heille kodin. Mutta sinä! No niin, puhun isäsi kanssa, että hän päästää sinut päättämään koulusi ja sitten näyttämölle. Näyttämöllä olet omasi. Äidiksi orvoille sisaruksille et sinä kelpaa. Näyttämöllä, siellä itketään krokotiilin kyyneliä ja näytellään kuolemaa. Oi Maire, Maire, minun sieluni lapsi, kuinka voit olla näin kova, kun sentään sekä äitisi puolelta että minun puolelta olet nähnyt pelkkää rakkautta ja vilpittömyyttä!