Heidän suuri hetkensä oli hautausmaalla, jolloin he kuin kuoleman morsiamet, harsoissaan, seppel käsivarrella astelivat ihmisjoukkojen halki. Toinen oli vanha: hän piteli kaiken aikaa harsoaan alhaalla. Toinen oli nuori: hän nosti keskellä ruumispuhetta mustan verhon ja antoi auringon ja ihmisten ihailun langeta kasvoilleen. Serkku, joka seisoi toisella puolen hautaa, sai raukeiden silmäluomien alta pitkän katseen. Se oli liikuttava näky, kun pastori pienten lastensa ympäröimänä seisoi haudan partaalla ja sirotteli kukkia arkulle.
— Kiitos, äiti, rakkaudestasi, lausui Maire, pudotti ruusukiehkuransa hautaan, viipyi vielä silmänräpäyksen ikään kuin jättääkseen hyvästi, ja palasi sitten hitaasti elävien joukkoon.
Hellä-täti oli odottanut hetkeään aivan hänen takanaan. Hän purskahti niin raivoisaan itkuun, että senaattorin täytyi tarttua hänen käsivarteensa estääkseen häntä putoamasta hautaan. Maire katseli häntä kylmästi, huulillaan pilkallinen pieni hymy. Aatto ei päästänyt silmistään kaunista mustahuntuista serkkuaan. Maire tunsi sen.
Tämän suven jälkeen alkoivat ratkaisevat tapahtumat Montosten ja Rauhaniemen sukujen piirissä seurata toisiaan nopeasti. Tuntui siltä kuin jokin vilja olisi tuleentunut ja siemenet yhtäkkiä varisseet toiselle saralle toisen jälkeen. Tai kuin jokin sulku olisi vedetty edestä ja kokonainen patoutuma syiden seurauksia ryöppynä purkautunut ilmoille. Ne olivat kaameita tapahtumia, joita sivullisetkin oudoksuen katselivat. Sekä Rauhaniemien että Montosten naisilla oli yllin kyllin tilaisuutta pukeutua suruharsoihin. Ja näillä suruharsoilla oli syytä olla sekä pitkiä että tiheitä.
Kauppaneuvoksetar Montonen makasi parantumattomana sairaana Tolvilla — kauppaneuvos oli sijoittanut hänet tänne, jotta hänellä olisi enemmän rauhaa. Pahat ihmiset sanoivat hänen siirtäneen vaimonsa luotaan voidakseen elää vapaammin sen konttoritytön kanssa, jonka hän oli tuonut Koivulahden sahalta ja korottanut taloudenhoitajattarekseen. Kauppaneuvoksettarella oli sisällinen syöpä, sellainen, jonka arvellaan johtuvan surusta. Diakonissa valvoi hänen luonaan yötä ja päivää. Hän kuoli hirveihin tuskiin.
Vanha rovasti, Erkki Rauhaniemen isä, kaatui uudenvuoden aikaan, keskellä polttavimpia pakkasia omissa portaissaan ja kuoli.
Keväällä sahasi liikemies Urho Montonen juoppohulluudessa peilinsäröllä rikki kurkkutorvensa. Hän eli vielä, kun murtauduttiin huoneeseen, mutta häntä ei enää voitu pelastaa. Kesällä syntyi Fanni-rouvalle, hänen leskelleen, lapsi. Kauppaneuvos oli suutuksissaan äidille, jonka pieni pääoma oli ehtinyt kulua Urhon eläessä. Hän sijoitti hänet ja lapsen Tolville. Mitä juttuja Urho olikin levitellyt, että hänen morsiamellaan olisi kolmesataatuhatta. Tuskinpa rahoja oli kolmeakymmentätuhatta.
Syysmyrskyssä lähti kauppaneuvos laivallaan suureen huutokauppaan, missä hänellä oli toivoa saada haltuunsa arvokas talo metsineen, irtaimistoineen päivineen. Hänellä oli seurassaan kaksi miestä, jotka hän oli palkannut huutajiksi avukseen. Laiva oli pienessä viskilastissa, sillä kauppaneuvos oli oman tilauksensa ohella tilannut talvivarat useille ystäville, joiden oli määrä lähettää noutamaan laatikot rannasta. Oli hiukkasen juotukin siinä kolmeen pekkaan, kun laiva yhtäkkiä pahasti kallistui. Laivamiehet juoksivat sanomaan, että se oli saanut vuodon ja ryhtyivät etsimään pelastusvöitä. Ne olivat mädäntyneet, mutta vene saatiin vesille. Miehet kiirehtivät kiirehtimistään isäntäänsä veneeseen. Kauppaneuvos viivytteli hytissä, missä hänellä oli rahansa. Hän ei uskonut koko vaaraan, kirosi ja lupasi paikata koko vuodon. Yhtäkkiä kallistui laiva kokonaan, viskilaatikot vierivät kajuutanoven eteen. Kauppaneuvos ei enää saanut sitä auki. Laiva upposi.
* * * * *
Eräänä kevätaamuna seisoi pastori Erkki Rauhaniemi kapeassa kaupunkilaisessa porraskäytävässä soittaen ovikelloa. Hän sai soittaa kauan, ennen kuin pääsi sisään. Pieni tyttö avasi ja selitti, että äiti oli poissa, torilla. Neiti, niin neiti nukkui, neiti nukkui aina niin kauan. Neiti oli kieltänyt päästämästä sisään ketään. Eikä neiti vastaakaan, jos koputetaan, sillä täällä käy karhuja, velkojia, eikä neiti tahdo tavata niitä. Ompelijattarilta ja puodeista lähettävät. Silloin täytyy aina olla hyvin hiljaa, niin ne luulevat, ettei ketään ole kotona ja menevät pois.