— Onko herra neidin veli? sanoi lapsi, asettuen suojelevasti oven eteen.
Pastori nosti hänet pois tieltä ja koputti.
— Maire… avaa… minä, isäsi olen täällä.
Hän koputti ja toisti sanansa. Hän sai toistaa ne moneen kertaan. Vihdoin seisoi hän suuressa huoneessa, jonka seinät miltei kauttaaltaan olivat kuvakorttien peitossa ja jonka ainoasta ikkunasta näkyi keittiönparvekkeita, kaidepuillaan mattoja ja sänkyvaatteita. Huoneessa hajusi vahvasti tupakalta. Maire tuli esiin varjostimen takaa ja tervehti isäänsä jonkin verran pingottuneesti. Hän ei vielä ollut täysin pukeutunut, hiukset riippuivat palmikoilla. Hänen suupielissään värähteli pilkallinen hymy, nähtävästi hän oli asettunut odottavalle kannalle. Vastapäätä alettiin tomuuttaa mattoja, klap-klap-klap-klap.
Maire oli jo asettunut tuolille vastapäätä isäänsä. Häneltä pääsi pieni malttamaton huudahdus ja hän nousi sulkemaan ikkunaruutua.
— No, isä on tullut kaupunkiin.
— Niin, senatorska kirjoitti.
Silloin Maire tiesi, millä kannalla hänen asiansa olivat, ja hän viskasi uhkamielisesti niskojaan.
— Onko hän myöskin kirjoittanut, että hän hääti minut keskellä yötä talvipakkaseen. Olin ilman rahaa, tuskin pääsin hotelliin… Hän on piru itse, senatorska.
— Miksi hän sitten suuttui?