Historian opettajaksi hän aikoi. Ja sitä varten hän tarvitsi mielestään myöskin ulkomaanmatkan. Hän tahtoi nähdä Tigris- ja Eufrat-virtain rannat ja rauniot niiden varsilla, pyramidit, sfinksin, Niilin. Hän tahtoi nähdä Rooman, Ateenan, Siinain vuoren ja pyhän maan, hän tahtoi nähdä kentän, missä Kustaa Aadolf oli kaatunut, hän tahtoi nähdä maailman suurimmat kirjastot ja taidemuseot, hän tahtoi kuunnella parhaimmissa kouluissa. Kyllä maksaisi paljon, mutta olihan hänellä paljon rahaa.
Köyhyys oli ajanut hänet kauppa-alalle, ensin pienen kyläkauppiaan myymäläpöydän taakse, sitten kaupunkiin, yhä suurempiin liikkeihin ja luottamustoimiin. Kahdenkymmenen vuoden aikana hän oli kohoamistaan kohonnut ja samassa määrin kuin hän tällä vieraalla alalla menestyi, oli kaipaus hänen omaan työhönsä salassa kasvanut ja käynyt yhä kipeämmäksi. Hän ei suotta ollut opettajan sukua, pyhäkoulunopettajan pojanpoika ja kiertokoulunopettajan poika. Heidän ammatissaan nähdään kaksinkertaista nälkää, ruumiillista ja henkistä, siellä on leipä niukalla ja siellä hankitaan uhrauksella jokainen kirja. Poikanen Miikka tunsi nämä molemmat nälät ja piti yleensä parempaa huolta henkisen nälän tyydyttämisestä. Yöt ja pyhäpäiväthän olivat hänen omansa ja niiden kestäessä luki hän oppikurssin. Kaksi kertaa hän sai reput ylioppilastutkinnossa, kolmannella kerralla hän suoriutui. Hän oli silloin lähes kolmenkymmenen vuoden vanha ja palasi vielä konttorikirjojensa taakse.
Hänellä oli nyt kauppa-alalla suuremmat mahdollisuudet kuin koskaan, hänen isäntänsä teki hänestä konttoripäällikön ja toverit ennustivat hänelle rikkaan miehen tulevaisuutta. Mutta hänessä ei ollut kauppahenkeä. Numerot, joita hän niin omantunnonmukaisesti paimensi, eivät koskaan tulleet hänen omiksi lampaikseen, hänen ajatuksensa olivat muualla, olivat lasten luona, jotka odottivat ihmettä. Kiire hänellä jo oli heidän luokseen, hän pelkäsi, etteivät he ehkä näkisi sisältöä, joka piili heidän lähimmässä ympäristössään ja heissä itsessään. Ehkäpä he menisivät etsimään sitä muualta, jostakin kaukaa eivätkä ensinkään löytäisi sitä. Ja niin tulisi elämä heille pettymykseksi.
Eivät kumpikaan heistä, Miikka enempää kuin Annakaan, olleet rakastaneet. Kypsyneeseen ikään asti tuntuivat he odottaneen vain toisiaan, ja kun he tänään näkivät toisensa ensi kerran, olivat he huomenna vaihtaneet ensi suudelmansa. Se tapahtui Annan vanhempien haudalla eräänä koleana ja pilvisenä kevätpäivänä. Mutta vanha harmaa hautausmaa oli samassa muuttunut kukkatarhaksi, niin yliluonnollisen rikkaaksi sekä väreissä että valoissa ja tuoksussa, ettei mikään unennäkö eikä ajatus saata luoda sellaista.
Jutte-setä odotti Annaa aterialle. Hän seisoskeli kestikievarin portailla ja puheli isännän kanssa kyytitaksoista. Hän söi yksinään ja tuli taasen portaille. Nyt hän lyöttäytyi puheisiin kestikievarin tyttären kanssa, joka nosti vettä kaivosta. Varmasti oli neiti mennyt hautausmaalle sen ylioppilaan kanssa, joka pääsiäisestä lähtien oli ollut lukemassa täällä ja asui luotsilla, Koskinen hänen nimensä oli — sen kanssa olivat menneet. Jutte-herra läksi hautausmaalle. Käki kukkui männyssä lähellä Annan vanhempien hautoja, joku nainen ja pikkupoika kantoivat vanhalla ruostuneella ruiskukannulla vettä — eivätkö he huomanneet, että sade oli tulossa, mitä he turhanpäiten näkivät vaivaa. Jutte-herra seisoi ja tähysteli ympärilleen toisella silmällä. Käki kukkui käheänä ja viluisena. Sinipunerva viiru oli pilvien alta paljastunut ilmanrannalle. Ehkei tulekaan sade, ehkeivät he turhanpäiten kannakaan vettä. Näyttää lämpiävän. Jutte-herra pysähtyi portille ja katseli alas pientä loivaa mäkeä. Siinä olivat kerran olleet Annan leikkituvat, kun syksyn härmä kimmelsi hänen kotinsa pihamaalla. Nyt asui vieraita pappilassa. Mutta varmaan Anna jo onkin palannut kestikievariin. Jutte-herra läksi sinne. Ei ole, vakuuttivat isäntä ja tytär yhteen ääneen. Ehkä olisivat nousseet kirkontorniin, huomautti tytär, ylioppilas kuului usein nousevan sinne katselemaan maisemaa. Isäntä puolestaan tiesi nyt täsmälleen vastata kysymykseen, jonka herra oli hänelle tehnyt, nimittäin miten monta kyytiä heiltä viime vuonna oli viety, poika sen aina muisti. Keskellä heidän puheluaan näki Jutte-herra Annan tulevan maantiellä. No, siinäpä se nyt oli: aivan yksinään neiti tuli ja aivan vastakkaiselta suunnalta. Niin, miten lienee joutunut yksin ja tälle suunnalle, mutta kyllä hän päivällisen jälkeen vain ylioppilaan kanssa meni… Pieni vanha herra ja kestikievarin tytär kiistelivät leikillä, venytellen keskusteluaan, kunnes odotettu ehtisi perille. Anna käveli nopeasti ja oudon kevyenä, ikään kuin ilma olisi häntä kannattanut. Ei kuitenkaan tuullut, oli aivan tyyntä. Kun hän tuli portista ja näki ihmiset, nosti hän käden silmilleen niinkuin niitä olisi häikäissyt, ei hän myöskään jäänyt puhelemaan, vaikka he vaativat häneltä selitystä viipymiseen. Hän vastasi heidän kysymyksiinsä jotakin, jota he eivät kuulleet, ja kiiruhti sisälle. Setä tapasi hänet lyyhistyneenä tuolille ikkunan ääreen. Siinä hän hytkähteli kuin itkussa, mutta kun setä kysyi, mitä oli tapahtunut, niin hän huomasikin, että Anna nauroi. Aivan niinkuin hän lapsena, heidän kohdatessaan ensi kertaa, oli kätkenyt kasvonsa äidin kainaloon ja lausunut vaaditun vastauksen niin hiljaa, ettei sitä voinut erottaa, niin hän nytkin kätki pään omaan kainaloonsa ikkunalautaa vasten ja sopersi käsittämättömiä sanoja. Hänellä oli jotakin tärkeää sanottavaa, hän tarttui kasvatusisänsä käteen eikä päästänyt sitä, hän pyysi paperia kirjoittaakseen hänelle. Jutte-herra tunsi hänen kätensä sykähtelevän kädessään, niinkuin villi lintu sävähtelee ihmiskädessä. Hän näki hänen hiustensa epäjärjestyksessä valahtavan yli niskan ja palavien poskien. Valtimot löivät, suonet tykyttivät, jokin perinpohjainen mullistus oli tapahtunut lapsessa. Yhtäkkiä hän heitti taapäin hiuksensa, paljasti kasvonsa kokonaan ja käänsi kasvatusisään silmänsä luonnottoman avonaisina. Judas Cairenius näki oudon muutoksen hänessä, hänen koko olentonsa oli yhtäkkiä puhjennut kukkaan, hänen kauneudessaan oli jotakin ikään kuin tuoksuvaa.
— Isä, sanoi hän ja ravisti koko voimallaan Jutte-herran kättä, — ymmärräthän sinä minut.
He vaikenivat.
Jutte-herra ymmärsi.
Hän kävi hyvin kalpeaksi, tuntui siltä kuin hänen sydämensä olisi seisahtunut. Anna sai takaisin puhelahjansa, hän hymyili kyynelissään, riemuitsi siitä, että setä ymmärsi ja painoi päänsä hänen olkaansa vasten.
— Tiesinhän minä, tiesinhän minä, että sinä ymmärrät… Eikö se nyt ole ihmeellistä? En minä voi sitä käsittää: hän pitää minusta… ajattele: minusta. Jutte-herra silitti hänen päätään, totisen juhlallisena, ilman sanoja ja kyyneliä. Anna kertoi hänelle, soperrellen niinkuin lapsena, asioita, joita ei hän voinut käsittää.