– Kuka, kuka, lapseni?…
— Isä… minä en tiedä sitä.
— Mitä, mitä et tiedä?
— Sitä mitä isä minulta kysyy.
— Kuka hän on?
– En… en tiedä.
Maire koetti irtaantua isänsä käsistä, mutta isä piteli häntä kuin rautaisilla pihdeillä. Maire alkoi hermostuneesti nauraa. Silloin paiskasi isä hänet koko voimallaan seinää vasten ja kääntyi lähtemään. Hän sivalteli otsaansa, hänen kurkussaan korahteli. Maire oli voihkaissut, mutta pääsi samassa pystyyn. Olkapää oli valahtanut paljaaksi likaantuneen valkean silkkipuseron alta. Kun isä sulki oven, seisoi hän pöydän ääressä ja sytytti paperossia. Hän ei tuntenut mitään surua, ainoastaan kyllästystä itseensä, elämään, kaikkeen.
VI
Miikka Koskinen, herra Caireniuksen kasvattityttären sulhanen, oli koonnut pääoman voidakseen valmistautua opettajaksi. Opettajan ammatti oli hänestä kaikkein onnellisin maailmassa: nähdä edessään kymmeniä lapsia, jotka jännittyneinä odottavat elämän satua, nähdä edessään kymmeniä silmäpareja, jotka tähyävät kohti ihmettä… Saada johdattaa nuo ihmislapset keskelle elämän satua, saada näyttää heidän silmilleen ihme, ihme pienimmässä, jokaisessa heinänkorressa, kedon kukkasessa, maan matosessa, ja näyttää heille ihme suuressa, näyttää valtareitit ihmiskunnan sadussa, historiassa, näyttää lait, joiden mukaan vuosituhansia hallitaan, näyttää syyt ja seuraukset, kääntää valonheijastaja persoonallisuuksien kasvoihin ja sydämiin… Mitään niin onnellista kuin opettajan työ toki ei saattanut olla.
Miikka Koskinen oli säästänyt voidakseen saavuttaa tämän onnen. Hän olikin saanut kokoon pääoman ja laskenut, että se voisi riittää. Niin paljoon sen piti riittää, hän oli laskenut, että hän suurta säästäväisyyttä noudattaen läpäisisikin. Tämä pääoma ei ollut syntynyt onnistuneiden liikeyritysten varassa, ei onnellisen keinottelun avulla, ei muutamalla nopealla vetäisyllä. Se oli vaivalloisella aherruksella koottu, se oli kahdenkymmenen vuoden sitkeän, tasaisen, hellittämättä jatkuneen työn tulos. Alussa oli poikanen ollut ruokapalkalla ja sitten vaatepalkalla. Mutta niin pian kuin hän oli päässyt käsiksi rahaan, oli hän alkanut säästää päästäkseen opettajaksi. Se oli varsin varhain ollut hänellä selvillä, että hänestä tulee opettaja. Ensin hän säästi kuparipenninkejä, sitten hopeapenninkejä ja vihdoin markkoja. Hän oppi jo nuorella iällään kieltäytymään, näkemään nälkää ja tekemään työtä päämääränsä vuoksi. Kaksikymmentä vuotta parhainta elämää meni valmistavasti pääoman hankkimiseen. Mutta sittenpä hänellä olikin koolla suuri summa rahaa, kuusituhatta markkaa, hiukkasen ylikin. Korot olivat auttaneet häntä, ne olivat lopulta kasvattaneet summaa miltei yhtä paljon kuin hän itsekin.