Oli kuitenkin niin pitkä aika sekä ulkomaanmatkaan että ikävöityyn koulutyöhön, että sen kestäessä varmaan keksittäisiin jokin keino.
— Joutavia! sanoi Jutte-setä. — Oletteko te poissa, kun olette muualla. Emmekö muistamisessa ole yhdessä? Emmekö unessa ole yhdessä? Luuletteko, että minä jään yksin? Judas Caireniuksella on joka yö ympärillään valittu seura, juuri ne edesmenneet, joiden kanssa itse haluan seurustella, ensinnäkin Annan isä ja äiti, sitten erinäisiä henkilöitä, jotka toistatuhatta vuotta aikaisemmin nukkuivat pois — unessa eivät vuosituhannet tee estettä seurustelulle! Sitten… No niin, voitte rauhassa lähteä, olemme joka hetki yhdessä…
Näitä asioita toistelivat he molemmin puolin niiden parin vuoden aikana, jotka Miikka Koskinen vietti Kairalassa lukien tutkintoaan. "Me emme koskaan jätä häntä", sanoivat nuoret. "Voitte rauhassa lähteä", vakuutti vanhus. Ja hän kävi lopulla ärtyneeksi ja selitti tarvitsevansa yksinäisyyttä.
— Saattekin muuttaa täältä pois. Minulla ei ole tilaa teille. No niin, en sano muuta kuin että minulla tietysti on omat suunnitelmani. Teidän täytyy elää omaa elämäänne. Lähtekää, lähtekää, pidä kiirettä, Miikka, et enää ole nuori. Ei, en kirjoita eikä teidänkään tarvitse kirjoittaa. Kirjeiden odotteleminen vie unen ja tekee elämän levottomaksi. En kärsi kirjeenvaihtoa. En avaa ainoaa kirjettä enkä vastaa — muistakaa se. Kirjoittaminen kylvää epäuskoa ja epäluottamusta ihmisten kesken.
Usein toistettuna alkoi tämä puhe mennä Annalle ja Miikalle vereen. He uskoivat, että vanhus todella halusi hiljaisuutta ja yksinäisyyttä ja alkoivat järjestää elämäänsä häntä lukuun ottamatta.
Eräänä päivänä, kun he istuivat maailmankartan ja matkakirjojensa ääressä, tuli koira ikkunan alle haukkumaan. Annan täytyi nousta katsomaan, mitä Mustilla oli sanomista, niin hätääntynyt oli haukku. Se läksi viemään häntä alas puutarhaan, yli aitaportaan, ja rantaa myöten mäkeen. Anna juoksi ja hiestyi, koira kiiti, hellittämättä haukkuen edellä. Jutte-sedän tummansiniset vaatteet pilkottivat maasta puunrunkojen lomitse. Oliko hän sairastunut? Ehkä kuollut? Anna huusi häntä nimeltä, huusi myöskin Miikkaa. Setä ei liikkunut, hän oli suullaan maassa, valkeat hiukset sekaantuen jäkäläsammaleeseen. Anna nosti häntä. Hän eli, hän oli pyörtynyt. Anna alkoi hieroa.
— Mene hakemaan herraa, sanoi hän koiralle. — Ehkä minä jaksan kantaa hänet, ajatteli hän samassa ja nosti hänet syliinsä. — Kyllä se menee. Juokse, juokse… Hauku, hauku, hau-vau-vou-vou!
Mäen alla tuli Miikka.
— Emme voi jättää häntä, kuiskasi Anna, astellen sulhasensa perässä, jonka sylissä vanhus oli kuin poikanen.
Vanhus heräsi oman vuoteensa oljilla ja sanoi: — Mitä te rupesitte noutamaan minua takaisin!