— Siksi ettet saa vielä jättää meitä. Sinun pitää meidän koulussamme opettaa elämisen taitoa ja kuolemisen taitoa. Setä-kultani, ethän vielä tahdo pois…

— Olen antanut sinulle kaikki, mitä elämä on minulle opettanut, koko katkismukseni. Minulla ei enää ole mitään…

Ruustinna kuuli, että hänen veljensä oli sairaana ja tuli tervehtimään. Hänellä oli muutenkin asiaa, tai hänen oli muutenkin tehnyt mieli juttelemaan. Heillä oli käsillä jännittävät ajat: pappisvaalit. Erkki oli kolmannella sijalla, ne muut olivat niin paljon vanhemmat. Puhuttiin, että pitäjä aikoi pyytää neljänneksi kappalaista, Vuoriota, Erkin ikäistä, hänhän oli ollut heillä apulaisena aikoinaan. Niin että kyllä nyt piti koettaa levittää tietoa siitä, mikä hengen mies Erkki oli, hyvä saarnoissaan ja messupappi… Ja nythän hän oli lahjoittanut pois koko Tolvin kartanon, jonka peri kauppaneuvokselta. Se ei ole pieni asia — ajatella: kokonainen talo! Kansakoululle. Niin sääliväinen luonto hänellä oli. Tämä pitäisi saada tunnetuksi. Se oli tietysti aikoinaan ollut sanomalehdissä, mutta muistivatko ihmiset, mitä lukivat! Muutamat pitäjän emännät kyllä varmasti olivat Erkin puolella, mutta toiselta puolen kuului vallitsevan oikea kiihotus koko Rauhaniemien sukua vastaan, oikea vihamielisyys. Mistä syystä — niin, Jumala ties. Sellainen valistunut mies kuin Madelahden isäntä esimerkiksi kuului vannoneen, ettei hän lepää, ennen kuin Rauhaniemet kaikki ovat poissa pitäjästä. Kuka sitä olisi uskonut!

— No mutta Ruupreht, Ruupreht! sanoi sängystään Jutte, toinen silmä kiinni. — Kai Ruupreht tietää tehtävänsä!

— Niin, Ruupreht — kuka koko senaattorin herrasväen tietää. Ovat suuttuneet Mairelle. Ihailla täytyy Erkkiä, kuinka uskollinen hän on ollut vaimonsa muistolle. Ei uusiin naimisiin — ei, vaikka tarjolla olisi ollut kuinka monta. Olen sitä tässä juuri ajatellut, että pitäisi kirjoittaa Hellä Nenónille ja muistuttaa, että hän kerran lupaili Erkille ja Ainolle kauniin pappilan.

— Sen minäkin voin todistaa, sanoi Jutte-herra. — Kaukonäköisyydessään senatorska jo Erkin ja Ainon häissä näki ajan, jolloin sinun olisi vaikea luopua puutarhastasi…

— Herra Jumala mitä sinä sanot! Sinun täytyy kirjoittaa Hellälle ja muistuttaa häntä tästä. Vasta nyt tulevat omenapuut antamaan sadon — olen siemenestä ne kasvattanut! Anna kulta, sinä, joka aina kirkossa näet ihmisiä, sinulla on heihin suuri vaikutusvalta. He ovat niinkuin vahaa, kun sinä kauniilla äänelläsi olet laulanut heille lehteriltä. Niitä on paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät välitä puutarhasta, päästäisivät koko työni menemään hukkaan. Omenapuut olivat valkoisinaan kukkia… Niin, ja tahtoisin minä senkin nähdä, eikö home nyt katoa karviaismarjapensaista, kun me muutimme ne aivan toiseen paikkaan… Mutta jos nyt niin kävisi, että Madelahden isäntä ja hänen joukkonsa voittaisivat — täytyy aina olla kaukonäköinen, niin kai minä sitten saisin asua täällä vanhassa kodissani sinun kanssasi, Jutte… Onhan täällä kaksi kerrosta, mahtuuhan kai tämä nuori pari, kun tulette tervehtimään…

Kasvot tyynyllä valkoisen tukan alla kävivät kuparinvärisiksi ja toinen silmä tähtäsi eteensä läpitunkevan säteen.

— Ei, sisar Sidonia, vasta hautausmaassa voimme asua saman katon peitossa, sinä ja minä.

* * * * *