Setä järjesti juuri viimeiseksi päiväksi perunoidenoton. Talo oli täynnä vanhuksia ja lapsia, jotka kyykkivät lemuavilla vaoilla, kooten mustasta mullasta kultaisia, kieriviä hedelmiä. Annalla oli yllin kyllin työtä, ei ollut mahdollista itkeä, vaikka kyyneleet lakkaamatta pyrkivät juoksemaan esiin, niinkuin tottelemattomat lapset, jotka odottavat oven avaamista. Pellolle piti viedä kestitystä ja keittiöön oli tuotu pitkä pöytä aterioita varten. Ei jäänyt hetkeäkään kahdenkesken-oloon, ja Annalla oli sydän tulvillaan asioita, joita olisi pitänyt sanoa. Ei koskaan hän ollut kiittänytkään sillä lailla kuin hän tahtoi, ei koskaan sillä lailla pyytänyt anteeksi. Ennen kaikkea hän tahtoi pyytää, ettei setä vielä lähtisi suureen uneensa. Rakkaampi oli setä hänelle kuin kaikki hänen omaisensa, varmaan eivät omaiset saatakaan olla niin läheiset kuin vieras, kun se tulee omaiseksi. Kauniimpi oli setä, parempi kuin kaikki ihmiset… Entä Miikka? keskeytti Anna äkkiä itse itsensä. Niin, tietysti Miikka — Miikka oli ulkopuolella ihmisiä, hän oli jotakin… ties mitä.
Viimeiset vieraat menivät, setä sulki portteja ja ovia ja Anna järjesteli huoneissa. Oli toki eräs hetki, jolloin setä ei voisi kieltää pääsyä luokseen, iltahetki, rukouksen hetki. Tuntuikin siltä kuin vainajat jo olisivat olleet saapuvilla. Jos äiti olisi astunut vastaan tuossa ovenavauksessa, ei Anna olisi sitä hämmästynyt. Hänen äänetön tulonsa oli jotakin yhtä todellista kuin sedän askeleet portaissa ja kolahdukset hänen huoneessaan, kun hän riisui kenkänsä.
Niin, ihminen vaatii silmin nähdäkseen, ajatteli vanha herra ja pilkkasi ärtyneenä sydäntään. Ei riitä hengen yhteys, täytyy kourata käsin, täytyy katsella silmin, täytyy saada odottaa kirjeitä, täytyy lähetellä terveisiä. Poissa silmistä — poissa mielistä. Sellainen on ihmisen sydän. Ei mitään se kammoa niinkuin yksinäisyyttä. Enkö minä tässä valehtelekin itselleni, että lapsi on minua yhtä lähellä, jos hän on Siinain vuorella tai täällä luonani. Sydän sanoo: ei! Enkö minä olekin kirjoittanut häntä varten kirjelippua, johon olen koonnut kokemukseni, testamenttini — enkä minä hävitä tätä kirjettä. Sydän sanoo: ei! Minä jaksan pidättää käteni, niin etten ojenna lippua hänelle. Mutta minä luultavasti en revi sitä rikki. Tai jos revin, niin kirjoitan uudestaan. Sillä minä kuvittelen, että nuo kokemukseni ovat jonkin arvoiset. Ja kuitenkin lapsi tietää kaikki. Eivätkä ne ole edes kaikki omiani — en tiedä, mikä on kotoisin hänen äitinsä suusta, mikä minusta itsestäni. Testamentti on täällä sänkyni pahnoissa, toivon salaa, että hänen kätensä sattuvat siihen ja hän ryöstää sen itselleen. Toivon, että hän opettaa minun viisauteni lapsilleen ja että ne jäävät elämään jälkeeni. Kaipaan hänen lapsiaan, uskon, että he ovat totuuden tekijöitä, uskon, että heissä on minun henkeäni. Sellainen minä olen, minä ruma pieni ihminen, sekasikiö yötä ja päivää. Judas-kaimani, pian olemme kahden, hän Siinailla, minä ja sinä Kairalassa. Mitä sanot, repisimmekö testamentin.
Anna seisoi ja odotti. Joko hän uskaltaisi mennä?
Ei, hän ei elä yli tämän talven, ajatteli hän ja katseli puutarhaan, missä villiviinin punertavat köynnökset pitelivät toisiaan käsistä ja hiljaa keinuivat kuulakan taivaan alla. Tähtivalot tuikkivat ylhäällä ja tähtivalot kertautuivat järvestä. Kaiken tämän oli hän nähnyt tuhansia kertoja. Ei kuitenkaan koskaan niinkuin nyt. Talossa hiljeni, syvä äänettömyys vallitsi sekä ulkona että sisällä. Äänettömästi astui Anna läpi huoneiden ja tuli tutulle kynnykselle, niinkuin tuhansia kertoja ennen. Hän löysi tummalta peitteeltä karkean käden, niinkuin tuhansia kertoja ennen, lempeät silmät paloivat häntä vastaan, niinkuin tuhansia kertoja ennen. Hän lankesi polvilleen, niinkuin tuhansia kertoja ennen. Ja tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta tällä tavalla.
— Unesta olemme me tulleet, uneen me jälleen menemme…
Anna purskahti itkuun eikä enää kuullut mitään. Aamulla hänen ajaessaan alas puukujaa, tuli setä perunapellolta ja ojensi hänelle multaisen käden. Vanhukset ja lapset nostivat päitään kosteilta vaoilta ja nyökkäsivät hänelle.
* * * * *
Pari päivää myöhemmin tilasivat Anna ja Miikka matkaliput. Heidän mielissään vallitsi silloin kukkiva kevät, he olivat mies ja vaimo.
— Mutta entä jollemme ajoissa saisi rahojamme!