Anna itse asteli kuin unessa, hymyillen ja kyyneleet silmissä.
Jutte-herra päästi lapsen omille pahnoilleen, aukaisi omin käsin peitteet ja kääröt, Luukkaan, naisten ja koiran ihmetellessä ympärillä.
— No, sormet, puheli hän omille toimeliaille käsilleen, — kosketelkaa nyt, kouratkaa nyt. Oletteko vihoviimein saaneet ikävöitsemänne asian ja esineen, oletteko, lurjukset! No, silmät, katselkaa nyt kylläksenne, katselkaa. Hyvä on, kaunis lapsi on!
— Kaunis lapsi! kuului kuorossa ympärillä.
— Mitä hänestä sitten tullee, sanoi Luukkas ja nieli kiroussanan, joka oli luiskahtamaisillaan hänen huuliltaan.
Anna tuli vanhan huoneensa kynnykselle. Siellä oli kaikki järjestetty odottamaan lasta, aivan niinkuin kerran, kun hänet itsensä lapsena tuotiin tänne. Pieni sohva seisoi nurkassa — mitä, eikö pöydällä sen edessä ollutkin puinen leikkikalu, lapsen lapio, jonka toinen laita oli haljennut! Pieni, säleillä varustettu sänky seisoi seinää vasten, yksin punainen paperikukkakin riippui kattolampussa. Anna viipyi siinä keskellä lattiaa, muisteli ja muisteli. Hän tuli ikkunaan ja taasen hän muisteli ja muisteli. Vihdoin hän palasi kynnykselle ja hymyili siinä, silmät vesissä.
Jutte-herra istui pienokaisen ääressä auringonpaisteessa, muistamatta syömistä tai juomista tai päivän töitä. Hän oli käynyt entistä pienemmäksi ja ikään kuin käpertynyt kokoon, mutta hänen kasvonsa paistoivat. Karulta vuoteelta, valkeiden vaatteiden sisästä loistivat häntä vastaan lapsen uinailevat, aavistelevat, kirkkaat silmät.