— Ei nimenomaan. Mutta äitini kanssa ajattelimme, että te ehkä voisitte muistaa vanhaa kasvatusisäänne eikä jättää häntä noin kokonaan.
— Muistaa häntä, muistaa häntä! kuiskaili Anna ikään kuin hän olisi laulanut. — Minä olen rovastille niin kiitollinen, niin kiitollinen. Muistaa häntä — ah!
Hän ei ensinkään muistanut Mairen asiaa, hän ei enää muistanut heidän pettymyksiään, vastoinkäymisiään ja velkakuormaansa. Miksei koulua voisi perustaa ilman ulkomaanmatkaa? Ja kuka oli sanonut, että sen piti sijaita kaupungissa?
Laulaen liikkui hän arkisissa töissään ja odotteli kiihkeästi, että Miikka tulisi kotiin. Laulaen asteli hän huoneen päästä päähän, seinästä seinään. Täällä oli ahdasta hänen ilolleen. Riemuiten heittäytyi hän vihdoin miehensä kaulaan ja puhkesi puhumaan:
— Kuule, hän ikävöi meitä, hän ikävöi meitä! Puutarha on laiminlyöty, hän on sairastellut, hän haluaa koulua sinne, sinne — miksei se voisi olla siellä? Sano, sano, voihan se olla? Emmekö pian lähde häntä katsomaan. Minä lähden, en jaksa enää, menen heti… kun voin viedä hänelle jotakin oikein arvokasta.
Hän hiljeni ja kätki pään miehensä kainaloon. He viipyivät siinä, ääneti, sylitysten.
* * * * *
Eräänä helteisenä sydänkesän päivänä ojensi Anna rattailta kasvatusisänsä käsivarsille pienen lapsensa. He pelkäsivät molemmat, etteivät vanhat kädet jaksaisi sitä pidellä, mutta tahtoivat samalla niin hartaasti, että juuri nämä kädet kantaisivat lapsen siihen kotiin, missä äiti oli kasvanut.
— Anna vain, anna vain, puheli ukko, kasvot juhlallisesti jännittyneinä, — olen kerran kantanut tänne äidin, kannan myös lapsen. Luukkas, missä sinä vetelehdit, tule, tule, katso: se on hänen lapsensa, Annan lapsi. Voisitko sinä uskoa? Muistatko, kun sinä kerran toit kirjeen, jossa käskettiin noutamaan tyttöstä, Annaa. Ja nyt on tämä hänen lapsensa… Sepä onkin painava ihmisalku… Kyllä minä jaksan, älä sinä pelkää.
Luukkas tuli, murahteli ja hymähteli, keittiön ikkunoissa tungeskeli naisia, ne olivat tuttuja, tulleita punaisista kodeista järvenrannoilta. Jutte-herra huuteli nyt heitä ja toisteli toistelemistaan samaa, mitä hän oli sanonut Luukkaalle. Naiset tulivat hymyillen, ja koira tuli. Kaikki olivat elossa ja kaikki olivat iloissaan, eniten koira, joka tunsi Annan, hyppi ja haukkui.