— Lähdetkö sinä? sanoi Maire teeskennellyn rakastettavasti. — Oi, älä nyt huoli maksaa, minähän kutsuin sinut. Oletpa sinä itsepintainen. Hyvästi, hyvästi, Anna-kulta.
Hän nähtävästi ei ensinkään tietänyt, mitä hän sanoi. Anna pusersi kukkaroa kädessään. No niin, nyt hän oli tehnyt tilinpäätöksensä Mairen kanssa. Nyt täytyi ostaa suruharso ja kiirehtiä kotiin.
Mutta hänelle oli vielä tullut tuskallinen halu tavata rovasti, Mairen isä, ei niin paljon rahojen vuoksi kuin kuullakseen jotakin sedästä. Jolleivät matkat olisi olleet niin kalliit — kukaties hän sittenkin olisi käynyt kotona. Muistamisessa ja unessa, olihan niissä paljon, mutta aika haalensi muistoja, rakkaimpiakin. Sedän luona, hänen puutarhansa suojassa, asui hartaus ja valo. Kuinka ihanaa olikaan siellä hankien keskellä, kun luonto nukkui suurta untaan, ja kuinka ihmeellinen olikaan siellä luonnon kuolleista-nouseminen. Saada tietää edes jotakin sedästä, oliko hän terveenä, oliko hänellä ollut ikävyyksiä… Rovasti oli kuitenkin jo matkustanut, kun Anna tuli häntä tapaamaan.
Hän kohtasi hänet todella, mutta vasta keväällä, rovasti itse tuli silloin etsimään enonsa kasvattitytärtä. Hän tuli kokoustensa lomassa, kaupungissa oli suuria uskonnollisia juhlia, joita varten hän oli saapunut. He istuivat Annan ompelukoneen kahden puolen, ikkunassa pihamaata vastaan, missä kuivi köyhien ihmisten haalistunutta, paikattua pyykkiä ja missä näiden samojen ihmisten lapset leikkivät tahraisina ja kirkuen. Rovasti puhui ystävällisesti ja tyynesti, leikin muodossa, mutta hänen asiansa oli Annalle varsin odottamaton.
Hän huomautti, ohuet huulet hymyssä, joka muistutti Mairen hymyä, nuorelle rouvalle, että kiittämättömyys… tai epäkiitollisuus… tai miksi sitä nimittäisi, ei ole mitään aivan kiitettävää. Höperö vanha eno on ehken kasvattanut ottotyttärensä siinäkin toivossa, että hänellä hänestä olisi vanhoilla päivillään jotakin hyötyä. Nyt vanhus kuitenkin kaiken vuotta on ollut yksinään ja hoitoa vailla. Niin, hän on sairastellutkin. Puutarha on rappiolla, vanhuksen ulkoasu on laiminlyöty, hullu Luukkas on hänen seuransa. Muita hän ei huoli. Hänestä itsestäänkin voi sanoa, että hän on mieluummin hullu kuin viisas. Hän kulkee ja puhelee yksinään, keskustelee silmiensä kanssa, sormiensa kanssa kuin lapsi. Sitten hän on saanut päähänsä, että hänen talolleen perustettaisiin koulu, jonkinlainen oppilaitos aivan uutta mallia, ainoa laatuaan maassamme.
Rovasti keskeytti puheensa ja katseli hämmästyneenä rouva Koskiseen. Ei minkäänlaista pahaa omaatuntoa hän osoittanut. Päinvastoin hän oli purskahtanut jonkinlaiseen purkaukseen, joka oli sekä itkua että naurua ja jonka iloisesta luonteesta ei saattanut olla minkäänlaista epäilystä.
— Koulu! huudahti hän. — Koulu hänen luokseen — ah! Sairastellut… laiminlyöty… puutarha rappiolla — oi! Hänen on siis ehkä ollut hiukan ikävä meitä!
Miten hänen nyt on?
— Kesä on nähtävästi tehnyt hänelle hyvää. Hän oli varsin pirteä, kun viimein kävin äitini kanssa häntä tervehtimässä. Ei minkäänlaista nöyryyttä tai valmistautumista kuolemaan. Kaimastaan Judas Iskariotista hän puheli niinkuin ennenkin, kysyi, onko hän käynyt luonani, kysyi joko klovni on ollut yksinään ja muuta sellaista hullutusta.
— Vai niin, vai niin. Mutta koulu, koulu! Puhuiko hän jotakin meistä… minusta?