Maire puhui nopeasti ja keveästi, suupielissä hymy. Annan mieleen muistui ilta kaukaisessa menneisyydessä, jolloin tämä sama ihminen oli nukkunut äitinsä käsivarrella avuttomana ja hiljaisena.
— Ja sitten hän väittää, että hän Tolvista oli myynyt pois niin paljon, ettei jäljellä ollut oikeastaan mitään lahjoitettavaa. Joka tapauksessa minun asianajajani nyt tarkastaa tätä kauppaa.
Taaskin tuli Annan mieleen, että Maire on orpo ja yksin, ja epäsiveellinen sääli valtasi hänet. Niinkuin ei Jumala tietäisi, mitä hän tekee! Mitäpä hänellä, Annalla, sitä paitsi olisi ollut hänelle antamista.
— Maire, sanoi hän hiljaa ja katsoi häntä silmiin, — miten sinun itsesi on?
— Minun? O — jaa. Menettelee. Kas, oletko neulonut… lankako on hangannut sormesi selän? O — jaa, mikäpä minun olisi. Menen pian naimisiin, se on vielä salaisuus. No niin, voinhan mielelläni sinulle sanoa — vai etkö tahdo? Oletko sinä noin epänaisellinen ja vailla uteliaisuutta! Lähdemme häämatkalle etelään, olen aina niin halunnut sinne. Hän on hyvin varakas, olen varma, että senatorska Nenóninkin salonki taas avautuu, jos haluan sinne astua. Mutta sitä hän saa odottaa — senkin piru! Annamme oikein vihkiä itsemme, se on sentään sellaista irrallista se siviiliavioliitto… Ovatko sinun silmäsi kipeät? Neiti, ottakaa pois, olkaa hyvä, tätä ei voi syödä. Antakaa jotakin juotavaa, vaikkapa soodaa… Ah, kuinka olisin kiitollinen, jos menisit rovastin kimppuun ja pusertaisit hänestä irti jotakin…
— Rakastatko sinä sulhastasi?
— O — jaa, kyllä. Hän tulee pitämään minut hyvissä vaatteissa ja antamaan minulle kauniin kodin.
— Etkö pelkää, että petyt?
— En pelkää mitään muuta kuin vanhenemista, lihomista ja rumentumista — niitä kolmea. Sano suoraan, olenko minä vielä kaunis? Eihän minulla ole ryppyjä? Kaikki muu on minulle yhdentekevää. Lyng lupasi ennen vanhaan päästää minut irti omastatunnosta ja irti helvetistä — niitä en koskaan ole pelännyt. Mutta vanhuutta, rumuutta ja lihomista. Miten voi ihminen suojella itsensä niiltä? Sano suoraan, sinähän olet rehellinen — olenko vielä kaunis?
Anna vaikeni. Mairen kasvot muuttuivat yhtäkkiä. Vaikka Anna istui selin saliin, saattoi hän pöytäkumppaninsa ilmeestä nähdä, että heidän pöytäänsä katsottiin ja että Maire nopeasti oli valmistanut kauneutensa ihailukuntoon. Hänen profiilinsa oli ikään kuin ohennut, suu oli käynyt pienemmäksi, huulet hymyilivät, koko ryhti oli mitattu ja laskettu. Hän kumarsi rakastettavasti jollekin tutulle ja Annalle tuli tunne, että tuo tuttava vain odottaa hänen poistumistaan tullakseen hänen paikalleen.