Silloin hän tuli heidän rinnalleen ja kylmät väreet vihloivat pitkin hänen ruumistaan.
— Maire, hyvää päivää, etkö tunne minua?
— En… en tiedä. Kuka…? Mutta Anna — todellako? Kuinka sinä olet vanhentunut. Mitä kuuluu? Ehkä minä voisin toisen kerran tavata sinua, minulla on nyt vähän kiire.
— Niin, tietysti, jollet sinä ehdi. Missä sinä asut? He seisoivat vastatusten kadun kulmauksessa ja ystävätär käveli edellä. Mairen kasvoja peitti ohut musta harso, jonka yhdellä laidalla vain oli suuri kukkaiskuvio.
— No niin, sanoi hän yhtäkkiä ja hänen toinen suupielensä kohoutui tuttuun katkeraan hymyyn, — sama se. Puhutaan siis nyt. Edessä se on kuitenkin.
Ja hän sanoi pari sanaa ystävättärelleen ja palasi Annan rinnalle. Kesällä hän oli ollut Annaa lyhyempi, mutta nyt hän hattuineen oli päätä korkeampi. Anna joutui sellaisen mielenliikutuksen valtaan, ettei hän tietänyt, miten alkaisi. Häntä jo kadutti, että hän oli pysähdyttänyt Mairen, varmaankaan ei keskustelusta olisi mitään tuloksia. Maire päästi hänet pulasta.
— Niin, sanoi hän, toinen suupieli tutussa hymyssä, — tahdot tietysti puhua noista onnettomista rahoista. Luuletko, etten minä ole niistä pahoillani. Mutta se todella ei ole minun syyni, että te ette saaneet niitä. Lyng, se roisto, en paremmin sano, hän ne käytti omiin tarkoituksiinsa. Hänelle tarjottiin juuri silloin autoa — se oli hyvin hyvä kauppa, ainoastaan hiukan käytetty, suuri, musta auto. Tein kaikkeni saadakseni rahat teille. Olenpa valmis vapaaehtoisesti antamaan teille jonkin osan, jahka saan isältäni. Asianajajani ahdistaa häntä paraikaa, hän sattuu nimittäin olemaan kaupungissa. Hänhän nyt on suuri ja mahtava rovasti, vapunpäivänä hän muuttaa sinne isoäidin ja isoisän vanhaan pappilaan — kyllä hän saa kauniisti maksaa minulle. Ja silloin saat sinäkin jotakin, vaikka en suinkaan katso itseäni velkapääksi suorittamaan teille summaa. Muistat, että itse sitä tarjosit. Ja Lyng, se roisto, hän joka pennin otti. Minun on saamarin nälkä, enkö saa tarjota sinulle kahvia, voimme paremmin jutella katon alla.
Hiottu lasiovi kertasi Annan köyhän puvun Mairen rikkauden rinnalla heidän seisoessaan kahvilan edustalla. Jäsenissä lamattu ylpeys ja selittämätön piina astui Anna entisen ystävättärensä perässä, pujotellen läpi pöytärivien.
— Missä miehesi sitten nyt on? sanoi hän, kurkku kuivana.
— Mieheni? Oh, en tiedä, missä tällä hetkellä harjoittanee petosta ja vilppiä. En toki enää ole missään tekemisissä hänen kanssaan. Hän oli kaunis mies ja minä annoin pettää itseni — ah, olen saanut sitä katua tarpeeksi. Olin tuntenut hänet vajaan viikon, kun hän kosi ja vakuutti rakastavansa minua mielettömästi. Oli kevät, olin heikko ja typerä. Ei, Anna, todella minun on noista rahoista hyvin paha mieli. Jahka isäni maksaa minulle, sitten saatte. Kuule, johtuu mieleeni: menepä ahdistamaan ukkoa, ehkä hän tulee järkiinsä. Saamari sentään, mitä roskaa tämä on? Ovatko nämä olevinaan leivoksia, voitko sinä syödä niitä? Hän asuu — rovasti tarkoitan — senaattori-sedän luona. Kai sinä tiedät, että tohtori nyt on senaattori? Lähde pois ja kiristä rovastia. Ah, kuinka olisin sinulle kiitollinen, jos hiukkasen piinaisit häntä. Onko sellaista kuultu, että isä rupeaa lahjoittelemaan lastensa omaisuutta! Hän on kyllä keksinyt hyvin kauniita historioita, joilla hän puolustaa tekoaan. Tolvi oli alkuaan muka vääryydellä saatu ja sen vuoksi oli se tuottanut onnettomuutta. Nimittäin "onnettomuus" olemme tietysti me lapset. Hän ei ole meihin tyytyväinen, tämä herra paavi. Totisesti ei hänellä pitäisi olla mitään muistutettavaa noissa muissa, he menestyvät hyvin, pitävät puheita ja esitelmiä ja edustavat kaikkialla, missä pitää kantaa osakunnan lippua tai laskea seppeleitä. Se ei ole heidän syynsä, että hän on menettänyt heidän rakkautensa. Ukko-parka rupesi yhtäkkiä näkemään pikku-äijiä joka paikassa, niin raitis mies kuin onkin. No silloin, ehkä vuosi äidin kuoleman jälkeen. Hän kuvitteli, että meissä lapsissa oli kaikenlaisia paheita ja synnin ituja, joita piti nyhtää pois. Muistan kerran, kun hän omin käsin piiskasi Lyylikkiä sen tähden, että tyttö oli kysymättä ottanut jonkin piparkakun. Se oli kauhea varkaus ja synti piti nyt piiskattaman lapsen nahoista!